Blogit: 

Tuli mieleeni, mitä se kertoo mielipiteemme laadusta, jos halveksimme mielipiteitä? Nykyään taidetaankin rakastaa enemmän käsittämäämme tietoa, kun ihmistä yleensä. Tai ainakin luulen niin. En tiedä.

Mitä on hyvä elämä? Se on kysymys, josta jokaisella on kokemusta. Joko hyvästä elämästä, tai sitten hyvän elämän puutteesta, jopa huonosta elämästä. Eri asioita kaikki.

Tuomarina oleminen on kovaa duunia. Sitä voi kysyä itseltään, miten asettaa selkeät rajaviivat asioille, ja samalla perustella niiden olevan tietyllä tavalla (myös yhteisesti)?

Romaniaktivisti Leif Hagert sivalsi terävästi Emmi Nuorgamin viimeisintä hyveposeerausta. Emmi siis pyyteli anteeksi vanhoja romaneja käsitteleviä blogikirjoituksiaan, ja tottakai kaverit ja muut tuttavat antoivat sitten nämä jutut anteeksi.

Olen terve, koska siltä tuntuu. Se saa riittää. Googlen uumenista löytyisi varmasti vastalauseita tähänkin, mutta eipä sen väliä. Riittää kun on hyvä ja terve fiilis.

Kirjoittamisessa parasta on oman soinnin löytäminen. Tekstissä täytyy olla imevää tempoa. Ei sitä muuten jaksaisi kirjoittaa.

Kun kuulen lauseen "tunnetaidot ovat tärkeitä", poistan varmistimen. Hanns Johstia vapaasti mukaillen. Hanns oli muuten paha mies. Täysi natsi. Hänen kirjansa synkkä repliikki on jäänyt elämään omaa elämäänsä.

Journalismi on yhä enemmän käyttöohjeiden antamista. Syvällisempi merkityksellisyys puuttuu tai on huonolaatuista. Ehkä niin pitääkin olla. En osaa sanoa.

Hommassa on uhkailua kerrakseen. Ja ikävä kyllä näitä riittää. Tyyppiä täytyy rakastaa, tai muuten saa köniinsä. Vähän sama kuin juopolle sanoisi liiasta ryyppäämisestä. Kohta kukaan ei puhu toisilleen mitään. Ei ainakaan totta. Sillähän ne ongelmat ratkeaa, eikö?

Ei se löytynyt keittiöstä, vaan aran rakastajan kädestä. Tyyppi ei vain uskaltanut. Ei se vaan uskaltanut. Oli sitten vetänyt itseltään munat veks. Mutta ei hätää, se teki sen ihan noin vain kuvainnollisesti. Sanoi ettei tarvitse niitä enää.