Oikeus ja tuomio

22.10.2024

Seuraava Filoryhmä lauantaina 26.10 klo.13
Tervetuloa mukaan!
Aihe: tarkkarajaisuuden ongelma: oikeus ja tuomio.

Jotta saisimme aiheen ihan oikeasti kiinnostavaksi, täytyy siihen tarjota pala itseään.
Tarkoitukseni ei ole tehdä ryhmän osallistujista teeskentelijöitä tai samanmielisiä, vaan vilpitön pyrkimys on avata arkista ajattelua.
Siksi aihepiirin teemat: "oikeus", "tuomio" ja "tarkkarajaisuus" liittyvät nimenomaa arkielämään. 

Oikeudentaju

Oikeustiede yleensä ei ole pelkkä yksi eheä paketti, vaan sen voi jakaa mm.neljään osaan:
siihen mitä oikeus on nyt (sosiologia, tulkinta), millaista se on muualla nyt (vertailu),
millaista se on ollut ennen (historia),
ja mitkä ovat sen eettiset vivahteet (filosofia).

Oikeudentajun tutkimisen voi tiivistää arkiseen minikokoon. Siksi mekin tarkastelemme:

1. mikä on oikeudentuntomme nyt (intuitio)
2. millainen se on muilla (vertailu)
3. millaista oikeudentajumme on ollut (historia)
4. millaisia ovat oikeudentajumme eettiset vivahteet (filosofia)

Kun oikeudentunto on käsitelty, tarkastelemme mitä on tuomio ja sen seuraukset.
eli mitä ja millainen on antamamme tuomio ja sen luonne. 
Pohdimme milloin ihmisen tai asian voi tuomita "joksikin", ja millaisten syiden (ehtojen) perusteella tuomion teemme.

Esimerkki:
kuinka monta kaljaa vaaditaan, tai millaisista juomatottumuksista puhumme, kun nimitämme jonkun juopoksi?
Tai mitä ehtoja asetamme esimerkiksi sille, että joku on "taiteilija"?
Onko juoppous tai taiteellisuus millaisia asioita? Puhtaasti hyvää? Puhtaasti pahaa? 

Jos tuomitsemme lihansyöjän tai Temushoppaajan, meillä on mahdollisuus ymmärtää, millaisiin käsityksiin oma tuomiomme perustuu,
mutta myös se,
mitä mielestämme on lihansyönti tai Temushoppaus.
Saako nälkäinen ja aliravittu syödä lihaa nälkäänsä?
Entä kylläinen ja ahne?
Tuomitsemmeko nälkäisen lihansyöjän eri tavoin tai erilaiseksi, kuin kylläisen lihansyöjän? 
Saako köyhä Temushoppailla?
Entä rikas? 
Onko köyhän sydänsurushoppailu tuomittavuudeltaan erilaista, kuin rikkaan sydänsurushoppailu?
Mitkä ovat lihansyönnin ja ostamisen nautinnollisia itseisarvoja, eli minkälaisista asioista meidän on hyväksyttävää nauttia, ja miksi?

Massamedian ja internetin aikakautena erilaista informaatiota on paljon liikkeellä, ja kaikenlainen moraalinen panettelu ja syyttely on helppoa.
Mielipiteitä ja niiden kertomista pelätään, ja toisaalta niille ei osata antaa inhimillistä arvoa.
Esimerkkinä juuri lihansyönti tai Temu, jotka herättävät toisinaan intohimoista syyttelyä ja tuomitsemista, mutta jotka saattavat olla nautinnollisia ja edistää hyvää.
Ehkä Temusta tosiaan ostetaan turhaa krääsää, ja kyllä se lihatuotanto tuppaa vain tuhoamaan eläimet ja ilmaston.

Ryhmässä mietimme, millainen henkilökohtainen lainsäädäntö (sisäinen oikeudentaju) meillä näissä on, ja mitä ja miten syytämme, ja mihin lopulta tuomitsemme itsemme ja muut.

Yleisesti 

Lihansyönnillä ja Temulla on riskinsä, kuten kaikessa, mutta ovatko ne yksiselitteisen väärin? 
Mielestäni vain pahasti vinoutunut voi tulla sellaiseen lopputulokseen kuten:

"jos vain kaikki ajattelisivat (tai "tuntisivat") asioista samoin kuin minä, niin mitään ongelmia ei olisi"

Tällaisen päättelyn loppuratkaisu olisi:
kukaan ei söisi lihaa/kaikki söisivät lihaa.
Kukaan ei shoppailisi/kaikki shoppailisivat. Lopputulos olisi jonkinlainen Pol Potin unelma agraarivaltakunnasta, jossa kaikki olisivat duunissa samalla pellolla, samoihin vaatteisiin pukeutuneita, söisivät samaa ruokaa, ja ajattelisivat asioista ja toisistaan samoin. Kukaan ei saisi/voisi tuntea tai ajatella mitään poikkeavaa. Erilaisuus katoaisi. Olisi vain yhteinen laki siitä, miten asioiden tulisi olla. Muu olisi rangaistavaa.

On lopulta makukysymys parantaako teknologia, lihansyöminen tai krääsä ihmiselämää vai ei, ja täsmällistä vertailua omaan tai jonkun muun aiempaan elämään, esimerkiksi naisvihamieliseen antiikkiin, on vaikeaa tehdä, koska historian tutkimus ei sekään ole aukotonta. 

Siksi voimme vertailla lähinnä vain yleisellä tasolla toisiamme, mikä on sekin (ym agraarisyistä) kapea tapa pohdiskella, mutta suuntaa antava.

Ero ihmisenä olemisen ja ihmisenä toimimisen välille tulisi kuitenkin osata tehdä, mutta miten?

Syyte

Miten voisimme mitata esimerkiksi sitä, minkälainen ihminen eläisi "parhaiten", tai mikä olisi paras mahdollinen elämäntapa?
Toisin kysyen mitä tahoa voisimme syyttää huonoista elämäntavoista tai huonon elämänlaadun tarjonnasta?

Kaikenlaisen kärsimyksen ja puutteen näkee usein jo paljain silmin, samoin kuin ahneuden ja oman ympäristön tuhoamisen, mutta "parempi" ja "huonompi" ovat silti kovin suhteellisia käsityksiä.
"Parempi ihminen kuin eilen" vai
"paremmin ihminen kuin kymmenen vuotta sitten?" 
Saman mietinnön voi tehdä käsityksellä "huonompi"

Eilisen ja tämän päivän väliin ei mahdu kovinkaan paljon tuuria.
Kymmeneen vuoteen mahtuu paljonkin erilaista tuuria ja sattumaa, mutta mikä kaikki kymmenen vuoden sisällä tapahtunut on ns. "hyvää tuuria" tai "huonoa tuuria", ja mikä kaikki on tieten tahtoen tehty?
Mikä teki elämästä "paremman" tai "huonomman"? 
"Kohtasitteko ja erositteko ihan sattumalta?"
Tuskin, mutta sitten taas.. Luultavasti.

David Hume sen aikanaan jo totesi:
"siitä, miten asiat ovat, ei voi vetää johtopäätöstä, miten niiden tulisi olla".
Täsmällistä logiikkaa elämäntapahtumiin ja sen etiikkaan ei yksinkertaisesti ole. Mutta meillä on kuitenkin intuitiivinen vaisto miten asiat toimii.

Ehkä maailman tulisi olla kuin antiikin naisvihamielinen yhteisö.
Mutta minun mielestäni ei pitäisi.
Toisaalta, mitä tarkoitetaan sillä, että naista vihataan?
Milloin syytökseni: 
"hei, sinä toimit nyt järjestelmällisen halveksivasti nimenomaa kaikkia maailman naisia kohtaan"
pitää sillä tavoin paikkansa, että voisin langettaa  henkilöön kohdistuvan rankaisevan ja pitävän tuomion, joka voitaisiin myös kirjoittaa lakikirjaan yhteiseksi laiksi?
Voinko tuomita naiseen kohdistuvan halveksunnan samoin kuin halveksunnan yleensä?
Entä jos halveksin ihmisiä, jotka terrorisoivat perhettään, lyövät ja kiristävät, ja haalivat ahneesti vain omia etujaan?
Jos en halua tuomita halveksuttavia asioita pelkän tunteen perusteella, niin minkä kautta sitten?
Sen perusteella miltä asiat minun silmiini näyttävät?
Ehkä.. 

Voidaan kysyä myös näin:
"elinkö eilen paremmin kuin huomenna?"
Kysymys on kummallinen, mutta osuva.
"Paremmuuksista" ei voi tietää, muuta kuin pitämällä tarkkaa kirjaa (tiede).
Kirjanpidolla ja tämän hetken tunnetilalla taas ei ole välttämättä mitään yhteyttä toisiinsa, vaan tämän hetken oloon vaikuttavat usein aivan muut - läsnäolevat - voimat, eli se, mikä on.
Toisin sanoen totuus.
Kirjanpito - olkoonkin se vaikka kuinka täsmällistä kirjanpitoa tahansa, on lopultakin vain yksi työkalu hahmottaa todellisuutta. Se on silti laadultaan narratiivista ja kapeaa. Se on yhdestä näkökulmasta kirjoitettua tarinaa, joka kertoo vain yhtä tulkintaa tai metodia, eli yhtä "totuutta".
Se ei ota huomioon muita totuuksia.
Silti se on oma kirjanpidetty totuutemme.
Hyvin voidaan kysyä: miten yksittäinen henkilö voi päättää muiden puolesta esimerkiksi siitä, mikä on laajempaa ja järjestelmällistä vihaa tai sortoa?
Yhden ihmisen totuus ei yksinkertaisesti riitä. Tarvitaan laajempia havaintoja, useamman ihmisen havaintoja, useampi nainen kertomassa miten häntä vihataan järjestelmällisesti. Silloin psykologia vaihtuu sosiologiaksi.
Silti laki on laki. Laki on sitä, miten se tulkitaan. Vaikka sitten yhden miehen kautta.

Lopultakin kaikessa kirjanpidossa on sama ongelma kuin materiassa ja empiriassa yleensä: mittaamisesta on vaikea luopua.
Yksi jämähtänyt mittaustapa tekee myös maailman hahmottamisesta jämähtänyttä ja valheellisen yksiselitteistä. Jäädään kiinni mittausmetodisiin totuuksiin, ja samalla vangiksi käsitteisiin eli ahtaisiin käsityksiin.
Jos juoppo lopettaa juopottelun, ei kaljojen laskeminen tai laskematta jättäminen muuta omaa tai kenenkään toisenkaan totuuksia tai terveyksiä.
Vain juominen loppuu.
Kaikki muu tarkastelu täytyy tehdä erikseen. 

Eli kysymys kuuluu:
millaisen henkilökohtaisen syytteen annamme asioille?
Syytämmekö itseämme omasta totuudestamme,
vai totuutta yleensä?
Mitä lopulta on syyttäminen?

Tuomio 

Tuleeko ihmisestä juoppo vasta sitten, kun hänen on pakko alkaa mittailemaan omia juomisiaan?
Vai silloin, kun hän lopettaa juomiensa laskemisen ja juo muuten vain?
Millainen käytös tekee juopon? Juomien laskeminen vai laskematta jättäminen? Jatkuva juominen?
Mikä on lopullinen tuomio juoppouden määrittelemiseen? 
Onko juopon elämä parempaa vai huonompaa kuin ei-juopon? 
Ryhmässä pureudumme tämänkaltaisiin tarkkarajaisuuksien eli lopullisten tuomioiden puutteisiin ja sen ongelmiin.
Jos tuomitsemme itsemme juopoksi, niin miksi? 

Lääketiedekin on kaksiteräinen miekka.

Yhä enemmän terveys nähdään sairauden kautta, ja tavallisuuskin nähdään jonkinlaisena "häiriötilana" tai vähintäänkin moraalisesti arvelluttavana "etuoikeutettuna" tilana. Ikään kuin "vallitseva maailmantila" olisi aina jonkun tietyn ihmisen/ideologian tai muun häiriötekijän syy.
Ja joku pitäisi sitten pistää syytetyn penkkiin ja tuomita.
Helpottaako elämäämme Pohjois-Korealainen malli, jolloin löydämme syyllisen kaikkiin ongelmiimme, ja ammumme hänet sitten julkisesti kappaleiksi kranaatinheittimellä?
Saat itse vastata.
Pahoja, synkästi kieroutuneitakin ihmisiä on olemassa, jotka vain haluavat syyttää ja tuomita muita, ja päästää heidät sitten päiviltä dramaattisesti, kuten esimerkiksi kranaatinheittimellä.

Terveydestä ja mielenterveydestä on tullut poliittinen ase - tai sitähän se on aina ollut - koska jokainen hallitus haluaa terveitä kansalaisia, ja sehän tehdään parantamalla sairaat.
Kysymys kuuluu: miten paljon esimerkiksi mielenterveydelliset seikat näkyvät poliittisella kentällä?
Kuinka sokeasti "terveen ja sairaan" määritelmiä venytetään poliittisiin tarkoitusperiin sopivaksi?

Mitä sitten lopulta on "terve" ja "normaali" tai "sairas" ja "epänormaali"?
Ainakin tiedämme sen, että perhe on sosiologisessa mielessä pienin yhteisö, mitä voidaan mielekkäästi hallita.
Mikä siis on perheen sisäinen tulkinta terveestä ja sairaasta, normaalista ja epänormaalista?
Millaista kuvaa "toimivasta terveestä perheestä" meille ylipäänsä tarjotaan?
Mitä siis on perhe, ja millä tavoin perhe rakastaa omia jäseniään?
Ehkä perhe saadaan terveeksi parhaan mahdollisen tiedon avulla, eli lääketiede huomioiden?
Ehkä perhe saadaan mahdollisimman terveeksi emotionaalisesti, eli psykologia huomioiden?
Ehkä perhe saadaan mahdollisimman terveeksi antamalla mielikuva hyvästä perheestä, eli sosiologia huomioiden?
Kysymys kuuluu: miten perhe rakastaa jäseniään parhaiten, eli siten, että yhteiskunnallinen laki voisi oikeasti suojella perhettä ja sen jäseniä?
Kyttäämällä ja holhoamalla,
vai
tarkastelemalla ja ohjailemalla?
Sama asia eri sävyillä.
Miten omaa perhettään voi ylipäänsä rakastaa?

Jotkut tieteilijät (ehkä ajattelemattomuuttaan ja tahattomasti) pyrkivät hyökkäämään henkisten (ei siis hengellisten, vaan nimenomaa henkisten) asioiden, kuten rakkauden määritelmän kimppuun mitätöimällä sen ja nostamalla esiin tutkitun tiedon ja tieteen (empiria).

"Tarkkaile omaa ja rakkaasi terveyttä/mielenterveyttä, niin rakastat eniten/parhaiten. Tässä sinulle lista mitä seurata ja mitä puoluetta tulisi äänestää".
Sujuuko elämä parhaiten seuraamalla ohjeita?
Mitä rakkaus on?
Mitä rakkauden symmetria on?
Entä rakkauden ehdottomuus?
Entä rakkauden vastavuoroisuus?
Täytyykö vauvan ponnistella ja rakastaa äitiä/isää samalla tavalla takaisin, miten vanhempi rakastaa vauvaa?
Entä onko se tasaveroista ystävän rakkautta, jossa toinen vain antaa, ja toinen vain ottaa? 
Entä miltä perheen sisäinen rakkaus näyttäytyy tai pitäisi näyttäytyä ulospäin?
Onko rakkaus asioiden teeskenneltyä?
Teeskentelenkö hoivaavani, teeskentelenkö lämpimiä tunteita, teeskentelenkö tarjoavani auttavaa kättä siinä mihin kyvyiltäni pystyn? 
Huonoina päivinä on hyvä vähän näytellä ja teeskennellä. 

Ym naruista kun vetää, ja kirjoittaa niistä kertomuksia, saadaan luotua poliittista vipuvartta viedä omaa ideologiaa eteenpäin.
Tai sitten pyydetään karismaattinen hahmo julistaen sanelemaan mitä rakkaus on. 
Enää ei uskota pappeja, vaan tieteilijöitä ja muita ammattikuntia. Sama juoni, eri auktoriteetti.
Itse usein mietin, miten muka psykologi tai psykoterapeutti voisi rakastaa paremmin kuin raksaduunari?

Tiedämme ainakin sen, että sairaat perhearvot näyttäytyvät alistamisena ja väkivaltana, mutta entä ne terveet ja terveyttä ylläpitävät perhearvot?
Laki säädellään lopulta sen mukaan, millä eri tavoin uskomme menestyvämme ja suojelevamme toisiamme.

Rakkaudesta toisiimme ja totuuteen

Tavalliseen terveyteen kuuluu pikku krempat ja muut summittaiset oireet, mutta krooninen sairaus oireilee jatkuvasti.
Miten siis tunnistamme ja "tuomitsemme" näitä juttuja? Miten tuomitsemme jonkun terveeksi perhemalliksi ja toisen sairaaksi perhemalliksi?

Lukijalle tuskin tulee yllätyksenä, että se oma puoliso ei ole heijastus meistä itsestämme, eli hän ei ole pelkkä elämämme suoritus tai saavutus, vaan hän on itsenäinen oma elävä persoonansa. Hänellä on oma henkilökohtainen makunsa, mutta myös tyylinsä tehdä omat tuomionsa asioista.
Ja kumppaninsa hän on itse valinnut, omalla tyylillään.
Onko hänen tuomionsa elinkautinen?
Kuka toivoo elinkautista sairaassa suhteessa?
Eli mikä on terve parisuhde, mikä sairas?
Totta kai siihen kuuluu jonkinlaista tuomitsemista.. 

Ja siitä pääsemmekin aiheeseen:

Syy - syyttäminen ja tuomio.
Miksi tuomitsemme ja ketä? 

Käymme ryhmässä läpi retorisia esimerkkejä (antiikin Cicero oikeudenkäynnit) miten luonteenpiirteitä korostamalla saamme syytetyn ihmisen teot näyttämään enemmän tuomittavimmilta kuten:
"Sinä olet älykäs, tiedät hyvin tekojesi seuraukset, siksi paha tekosi oli poikkeuksellisen paha. Älykkäänä ihmisenä sinä juonit varmasti lisää kavalia pahoja tekoja minua vastaan"
tai
"Sinä olet tyhmä, et edes tajua tekojesi seurauksia, siksi paha tekosi oli poikkeuksellisen paha. Typeränä ihmisenä aiheutat varmasti lisää pahaa nimenomaa minulle ja minun elämälleni".

Mitä on sisäinen oikeudenkäynti, ja sen lait ja sen velvoitteet?

Tervetuloa mukaan ihmettelemään!
Lauantai 26.10 klo.13.
IoT center

Soittamalla tai viestillä saa kiinni.