Pyrkiä - intentio - pyrkyri

Ota käteesi lasillinen vettä. Kannattele sitä ensin minuutti, sitten tunti, ja lopuksi koko päivän. Huomaat, että veden paino kasvaa hetki hetkeltä yhä suuremmaksi. Lopulta kätesi alkaa täristä, voimasi ehtyä, etkä jaksa enää kannatella lasia. Sitten romahdat. Silti vesi on koko ajan samaa vettä.

Maailma on luonteeltaan samanlainen. Kaikki mitä on, on, vaikka tulkitsemme sitä kevyeksi tai painavaksi, miellyttäväksi tai epämiellyttäväksi. Maailma ja se, mitä maailmassa on, ei muutu kannattelulla. Esimerkiksi ylimääräiset murheet kasvavat ja tulevat yhä raskaammiksi, mitä enemmän ne pyörivät mielessä ja saavat huomiota. Viisautta on hahmottaa mihin itse voi vaikuttaa - eli mihin haluaa vaikuttaa - ja mille ei vain voi mitään. Näin ajateltuna viisauden pohjimmainen luonne on asioiden erittelyä, kyseenalaistamista ja haluamista. Viisautta olisi siis kysyä: mihin oikeasti voin vaikuttaa? Ja miten? Eli mitä siis pohjimmiltani haluan? Mihin pyrin? Kaikkeen ei voi vaikuttaa, eikä kaikkea voi saada, eikä kaikkeen tule pyrkiä. Silti jotakin voi aina tehdä. Mielenrauha syvenee, mitä lähempänä sisäistä rehellisyyttä on.

Kun äitini makasi sairaalassa ja teki kuolemaa, omasta ajatusvirrasta karsiutui pois paljon ylimääräistä. Mitä haluan hänelle vielä sanoa? Mihin lopputulemaan sanoillani pyrin? Äitini on kohta poissa. Mitä itseasiassa voin elämän - ja kuoleman - edessä tehdä?

Suuremmille voimille ei vain voi mitään. Toki saatamme yrittää edistää itsellemme arvokkaita asioita, kuten kauneutta, hyvinvointia, lääketiedettä tai humanismia, mutta vain voimiemme rajoissa. Nöyryydellä kykenemme liittymään muihin ihmisiin, ylpeydellä taas saavutamme päämääriä. On kuitenkin riski pyrkiä vain toiseen näistä toisen kustannuksella. Suuret julistukset ja kaunopuheiset lupaukset kaventavat meitä ihmisinä tehden meistä enemmänkin itsekeskeisiä egoa pönkittäviä harhailijoita, kun ihmistä rakastavia toimijoita.

Pyrkimysten harmina on, että sisin on täynnä voimia, jotka riepottelevat meitä kuin sätkynukkea. Annamme niille sosiaalisia nimityksiä kuten: suru, pelko, rakkaus, voima jne. Jokainen niistä sisältää tarinallisen ymmärryksen (käsitteellisen ja/tai visuaalisen) maailmasta.

Voin huonosti koska..

Voin hyvin koska..

Tältä näyttää rakkauteni..

Tältä näyttää vihani..

Selitämme rakkautta yhdellä tavalla ja pelkoa toisella. Tajuamme maailmaa niiden kautta. Löydämme itseämme sisäiseltä kartalta, vaikka hyvin ymmärrämme, että olemme erilaisia - minä rakastan häntä eri tavalla, kuin hän rakastaa minua. Silti kun puhumme rakkaudesta, löydämme siitä paljon samankaltaisuuksia.

Ympäröivää maailmaa voi yrittää eritellä käsitteillä (käsiteanalyysi). Otetaan esimerkiksi rakkaus. Mitä kaikkea rakkaus on, ja mitä se ei ole? Yhtä ja oikeaa vastausta ei ole. Rakkauden voi jakaa osiin (äidinrakkaus, romanttinen rakkaus, ystävänrakkaus ja isänmaanrakkaus) ja niistä voi pohtia mitä kukin tarkoitta. Näitä asioita voimme vertailla käsitteellisesti.

Maailmaa voi myös visualisoida, eli asioita voi mielikuvitella, ja antaa vision johdatella tai olla johdattelematta. Miltä romanttinen rakkaus näyttää? Tuskin ainakaan Hollywood kamaa. Ja luojan kiitos sen ei tarvitse olla draamaa. Ei siis pyritä niihin. Mutta mihin visioon voisin pyrkiä? Tehdään siitä ainakin kaunis.

Lopuksi voidaan pohtia asioiden suhdetta toisiinsa. Mitä esimerkiksi rikkauteen liittyvät fantasiat kertovat minusta? Kertooko se ahneudestani? Vai halustani tarjota jotakin muille? Kertooko se nautinnoista mitä vaalin? Ehkä vapaudesta? Mikä pyrkimys rikkauksiin liittyvillä haluilla on? Entä määrittääkö pyrkimykseni rikkauteen minut? Jos haluan rikkauksia, olenko ihmisenä jonkinlainen ahdasmielinen pyrkyri? Pyrinkö vain yhteen määränpäähän ja yhteen lopputulokseen keinoja kaihtamatta? Tuleeko minusta rikkauksia tavoitellessa pelkkä pyrkyri?

Pelkän pyrkyrin ajattelu on ahdasta ja päämäärät kapeita sekä itsekeskeisiä.

Voidaankin kysyä, mikä rooli sillä on, että tunnistamme ja osaamme eritellä erilaisia sisäisiä pyrkimyksiä käsitteellisesti?

Jos pyrin opiskelemaan, haluanko pelkän statuksen, eli ammattitutkintonimikkeen, vai haluanko myös oppia asioita? Ehkä molempia?

Pyrinkö minä johonkin tiettyyn statukseen - tai tiettyyn rakkauteen - keinoja kaihtamatta esimerkiksi vaikka sitten ihan keksimällä itselleni houkuttavan ammattinimikkeen, tai puhumalla houkuttelevia korulauseita rakkaudesta kumppaniehdokkaille? Vai onko rehellinen pyrkimykseni vain olla mahdollosimman kuvaava? Kertoa sen mitä hahmotan?

Miltä omat pyrkimykseni näyttäytyvät muiden silmissä?

Asiaa voi pohtia myös ekonomisella kielellä: mihin minulla oikeastaan on varaa, ja mitkä ovat halujeni kustannukset? Millaisia henkisiä kustannuksia tapani rakastaa muita aiheuttaa itselleni ja muille? Entä minkälaisia voittoja saavutan, kun osaan vihata vihollista kustannustehokkaasti? Millaista elämäni on, kun en jää muiden jalkoihin?

Loppujen lopuksi: emme voita sillä mitään, jos vain kannattelemme vesilasia päivät pitkät.