Kyynel verot, kyynel terveys

Makeisten verotus nousee. En sitten tiedä mikä on kansantaloudellinen vaikutus. Yhtä kaikki, moni katkeruuden kirvoittama kapitalistinen arvo paljastuu, kun raha nousee puheissa terveyden edelle. "Riistäjät vievät meiltä kaiken ilon elämästä". Vai viekö?

Samaan syssyyn voisi puhua mm. cancel-riistäjistä, jotka nakertavat kulttuuria pala palalta tehden siitä yhä enemmän epähumaania. Koko "inhimillisyyden" käsite on taantunut. Satiirin ja ironisen ymmärryksen taso laskee älykkään kantaaottavan moniselitteisyyden kadotessa eetteristä. Jäljelle jää vain utopistinen ja väritön tusinaviihde, helppo tuotteistettu yksinkertainen idea täydellisestä - ja omasta mielestään moraalisen puhtoiset päättäjät, jotka muistuttavat olemukseltaan enemmän riiteleviä muumeja kuin johtajia. Yhä vähemmän halutaan tehdä valistavaa viihdettä, yhä enemmän luullaan pelastettavan maailma. Toki eihän ironia ja satiiri silti kadonnutta ole. Sitä ei vain tajuta.

Historiallisesti ajateltuna rikkaus ja köyhyys ovat suhteellisen tuore ilmiö. Siten köyhyyskään ei ole vielä kovin pitkään ollut sosiaalinen ongelma. Ehkä noin parin kolmen sukupolven ajan. Aiemmin ei vain välitetty oliko ihminen rikas vai köyhä. Hän oli ihminen joka tapauksessa. Yhtä kaikki: köyhyys on ongelma tänään. Tänään asiasta välitetään. Ja hyvä niin. Tätä on kognitiivinen kehitys. Ensin jokin asia ottaa päähän, seuraavaksi sille pitäisi tehdä jotain. Tulevaisuudessa köyhän ongelmana ei ole pelkästään mahdollinen subjektiivinen köyhyyden tunne, vaan myös makeisten puute. Ehkä köyhä kokee olevansa huono, eikä hänellä ole varaa edes syödä makeisia suruunsa.

Elämän ironia piilee siinä, että aina joku tulee olemaan köyhempi kuin toinen.

Kaikille köyhyys ei kuitenkaan ole ongelma, vaan joillekin niukkuus sopii varsin luonnollisesti. Siksi tätäkin asiaa voi pohtia moneen suuntaan. Esimerkkinä: paljonko makeiset verottaa terveyttämme? Minkä arvoisena pidän omaa terveyttäni? Mitä käytännössä teen rikastuttaakseni terveyttäni?

Poliittisesti kyse ei ole siitä, onko sokerisyöpöllä varaa yksityiselle vastaanotolle vai ei, vaan siitä, mitä hän jättää itsenäisesti tekemättä. Luopuuko hän makeisista edistääkseen omaa terveyttään? Vai jättääkö hän makeiset pois, koska on ihan pakko, koska köyhänä hänellä ei ole varaa niihin, ja sitten köyhänä hän katkeroituu päättäjille?

Luopuminen on negatiivisen vapaan tahdon muoto - kykyä jättää jotakin tekemättä. Makeiset voivat toki myös parantaa terveyttä ja samalla elämänlaatuamme. En voi ottaa kantaa kaikkeen, koska kaikkia tapauksia en tunne. Esimerkiksi viina sopii yhdelle, toiselle vähän liikaakin, kolmannesta tulee reppana. Totta kuitenkin on, että pakkolopettaminen katkeroittaa enemmän, kuin terveyden ja hyvinvoinnin edessä luopuminen. Siksi kai moni haluaisikin olla rikas. Silloin ei olisi koskaan pakko jättää mitään pois, vaan aina saisi vain haalia lisää. Kysymys kuuluukin: mikä juuri minua motivoi päätöksissä?

Määritelmällisesti arvolla tarkoitetaan jotakin haalimisen arvoista ja siten tärkeää. Arvo on jotakin, jonka eteen toimitaan - tai jätetään toimimatta. Toimimatta jättäminen on yhtä lailla oman arvomaailman osoitus, kuten edellämainittu sokeri osoittaa. Raitis ei juo, koska hän on luopunut alkoholista. Näin ajateltuna arvot eivät ole pelkkä juhlallista julistusta, vaan nimenomaa rautaista toimintaa ja toimimatta jättämistä. Kapitalisti rakentaa markkinataloutta, humanismi ihmisyyttä. Molempia tarvitaan tekemisine ja tekemättä jättämisineen. Universaalisti kapitalismi on ihan yhtä hyvä arvo kuin humanismikin. Ei jumala arvoja päätä, vaan ihminen teoillaan ja tekemättä jättämisillääm. Käsillään voi tehdä muutakin kuin rukoilla. Tahdonvoima on hyvä renki, mutta huono isäntä.

Länsimainen reipas kapitalismi arvottaa yksilön henkilökohtaisen osaamisen ja tuottoisuuden korkealle. Käytännössä jengi kehittää itseään pääpunaisena tajuamatta edes miksi. Levollista ajattelua ei osata erottaa hyötyajattelusta. Itämaissa taas kaikenlainen yhteisöllinen jakaminen on ollut perinteisempää. Puheiden mukaan tavan kiinalainen on usein käytökseltään ystävällinen, mutta varsinainen ystävyys on siitä kaukana. Heillä ystävyydelle on korkeat kriteerit. Kukin voi pohtia, millaisia vaatimuksia meillä länsimaalaisilla on itseämme ja ystäviämme kohtaan? Tai kiinalaisia kohtaan? Entä omaa terveyttämme kohtaan? Mitä oikeasti vaadimme muilta ja itseltämme? Ihan globaalisti. Olemaan rikkaita? Olemaan köyhiä? Olemaan traumoistamme jatkuvasti tietoisia? Olemaan ilman makeisia? Vaadimmeko pontevaa poliittista kannanottoa, että yhteisö maksaa sokerista enemmän veroa terveydellisistä syistä? Vaadimmeko makeisia kohtuullisesti, mitä ikinä kohtuus sitten onkaan? Vai onko tuollaiset kysymykset itsellemme puhtaasti yhdentekeviä? Mikä on se juttu, mitä vaadimme itseltämme ja muilta? Mikä meitä motivoi yksilötasolla?

Kovasti liputetaan omana itsenä olemista, mutta jengi on aika pihalla jutun juonesta. Sisin kun ei aina oikein hahmota, mikä on velvollisuutemme omaa itseämme kohtaan. Omat itseemme kohdistuvat vaatimukset jyrätään pelottavan usein helpon ratkaisun toivossa. Halutaan jonkinlainen kaikkitietävä pätevä selitys minuudesta ja identiteetistä. Toisaalta voidaan kysyä: mistä ne omat sisäiset vaatimukset rikkauksista tai köyhyyksistä edes syntyvät? Mistä kaikki juontuu? Mediahypestä? Päivälliskeskustelusta? Lähteitä on varmasti monia.

Eikai helppoudessakaan mitään sisäänrakennettua pahaa ole. Itse en kuitenkaan haluaisi olla ihmisenä pelkkä "helppo".

Täällä länsimaissa eletään muutenkin vähän turhan vaaleanpunaisessa kuplassa, ikään kuin vauraus ja taloudellinen kasvu loisi muka harmonisia demokratioita. Onko näin? Kiinan kaltaiset halpatyömaat ovat saaneet monet unelmoivat kapitalistit mielistelemään heitä helpon dollarin toivossa. Käytännössä kaupallinen vipuvarsi on kääntänyt valta-asetelman päälaelleen. Moraalinen helppous houkuttaa kapitalistia investoimaan sinne mistä halvalla saa. Sanotaan, että rahalla saa valtaa, ja ehkä näin onkin, mutta selkärangasta ei ole kyllä takeita. Todennäköisempää on, että selkärankainen ohjaa helppoa, kuin päinvastoin. Nykyään jopa meditoidaan ja manifestoidaan helppoa halpaa krääsää. Se on länsimaisen henkisyyden irvikuva. Sitten, kappas, Temun nettisivusto ponnahtaa näytölle. Se oli maailmankaikkeuden syvällinen johdatus - ja taas ostetaan. Kiinassa moraalista halpamaisuutta halveksitaan. Ihan syystä.

Euroopan unionin sisällä on säilynyt rauha kaiketi vain siksi, että EUn omalla keskuspankilla ei ole miehitysarmeijaa. Mutta valtioilla on, ja niin pitääkin olla. Kyky voimapolitiikkaan ei saa unohtua. Länsimaisesta rappiosta kertoo tänään ihmisten tapa häpäistä itseään julkisilla anteeksipyynnöillä, esim kritiikistä kiinaa tai muuta talouselämää kohtaa. Myös hyveposeerauksen nimissä tapahtuva anteeksipyytely loukkaa historiallista muistia. Silti jengi menee näihin halpamaisiin juttuihin mukaan ihan vain hyvestatuksen vuoksi, ja siksi, että siitä saa helpot pointsit. Ja status tuo mainetta, maine valtaa ja valta rahaa.

Naiivin vaurastuneen länsimaalaisen modernit kyvyt ovatkin varsin yksinkertaiset: yhdeltä alalta valloitetaan se korkein huippu, sitten meistä tulee huippunäyttelijöitä, talousguruja tai superpsykologeja, ehkä jopa buddhia, ja lopulta julistetaan yksilökohtaisen onnistumisen voimistuttaneen meitä henkilökohtaisesti. Pian elämästä muodostuu helppoa kruisailua - teennäisen nöyrää anteeksipyytämistä joko hyveposeerauksen nimissä tai halpatuotantomaan kritiikistä. Ei oikein osata olla vahvoja. Paitsi omasta mielestä. Silti helppous vie.

Velipojalle tuumin, että kun käy salilla, tulee mukavan aggressiiviseksi. Ja aggressio vie eteenpäin. Aggressio on jotakin voimakasta ja vahvaa. Se on eläimellistä. Aggressio on vastalääke alistumiseen. Kaiken päälle se on biologisesti tavoiteltavissa oleva tila: jos ei halua alistua sosiaalisessa paineessa, käy salilla. Ole vahva. Minulle se toimii, ei välttämättä kaikille, mutta minulle kyllä. Eikä se ole mikään monimutkainen filosofinen teoria hyvästä elämästä, vaan käytännön tavoiteltava arvo. Yhtä kaikki, tämäkin nähdään joissain puheissa toksisena maskuliinisuutena, jopa trauman oireena, koska kaikki, jotka eivät ole heidän ihannekuvan - syvän vaaleanpunaisen ystävällisrakkaudellisen lämpöisiä - ovat jonkinlaisessa pelokkaassa traumatilassa, ja toistavat demonisia uhkaavia ajatuskulkujaan. Aggressio kuitenkin mahdollistaa voimapolitiikan, mutta voimapolitiikkakin on vain yksi työkalu vallan välineenä - kaupankäynnin ja retoriikan lisäksi. Viisautta on päättää oikein. Ja kuten sanottu: ikinä ei voi tietää mitä huominen tuo. Lempeydelläkin on paikkansa.

Euroopan unionin väkivallattoman rauhan todellinen kantava rakenne piilee siinä, että kukaan ei jaksa jatkuvasti muistaa Napoleonin valloituksia tai Hitlerin Euroopan polttamisia. Anteeksi on annettu. Ihan oikeasti on. Venäjä kuitenkin muistaa nämä asiat oikein hyvin, mikä on ainakin julkinen syy heidän sotaisalle voimapolitiikalleen. Unohtaminen - myös historiallinen unohtaminen - on kuitenkin monessa mielessä ja moneen asiaan pätevä lääke. Se toimii myös yksilötasolla. Psykologisen trauman luoma kärsimyskin perustuu muistamiseen ja muistikuvan toistuvuuteen. Juoppo juo, koska muistaa alkoholin hyvät vaikutukset. Älykkö pyörittelee teorioitaan eikä osaa heittäytyä kunnon panoon. Parempi olisi vain unohtaa ylimääräinen ja antaa palaa. Yhdelle se on vaikeaa, kaikille ei. Ehkä mainekeskeinen elämäntapa - eli se, missä jokainen muistelee mitä kaikkea hän on saavuttanut esimerkiksi koulutuksellaan, ammatissaan, naapurin mielestä ja hyveposeerauksen näkökulmasta - ei anna tilaa unohtamiselle. Siksi joko alistutaan tai uhriudutaan. Myös muihin kohdistuvat vaatimukset ovat tämän mukaiset. Täydellisyyttä voi kuitenkin tavoitella ilmankin että roikkuu iltapäivälehtien lööpeissä ja laiskojen kritisoitavina.

Runsaan informaation aikakaudella yksi arvostamani hyve on jotakin tämän kaltaista: "mikäköhän tollakin on, kun se noin hitosti paasaa. Sama se mulle". Ja sitten koittaakin jo unohdus. On taas tilaa uudelle.