Kulttuurikierros Salo: homo-Oskari oli suosittu mies

Isoäitini työskenteli 60-luvulla Centrum-nimisessä tavatalossa, muutama askel Seppä Laurin patsaasta pohjoiseen, aivan Salon keskustassa.
Hän kertoi kahdesta pomostaan:
toinen oli törkeästi käyttäytyvä ahdistelija,
toinen suosittu ja kaikin puolin pidetty mies. Ensimmäinen yritti kampittaa isoäitiäni työntämällä jalkansa hänen haarojen väliin.
Jälkimmäinen asui kihloissa miehen kanssa, aikana, jolloin homoseksuaalisuus nähtiin sairautena, ja oli myös lainopillisesti kiellettyä.

Ensimmäisestä tyypistä en välitä niin kertoa. Ei anneta kusipäille liikaa palstatilaa.
Toinen pomo - homo pomo - oli nimeltään Oskari. Kutsunkin häntä nyt nimellä homo-Oskari. Isoäitini painotti homo-Oskarin olleen sekä homo että pidetty. Itseasiassa isoäitini korosti homo-Oskarin hyvyyttä niin paljon, ettei kyseessä voinut ollut pelkkä kontrastiero toiseen ahdisteleva kusipää-pomoon, vaan homo-Oskaria ihan oikeasti pidettiin hyvänä nimenomaa siksi, että hän oli luonteenpiirteellisesti hyveellinen tyyppi.

60-luku on monien puheissa villiä ja vapaata aikaa. Paitsi että lainsäädännöllisesti meininki ei ollut niin villiä ja vapaata. Kuten sanottu, tuohon aikaan lain mukaan homoseksuaalisuus oli rangaistavaa, ja lääketiedekin piti homoseksuaalisuutta hulluutena, joten villi vapaus oli vain rajoitetun osan - "normaalien" - ihmisten etuoikeus. Kuten se on edelleenkin. Normaalilta kultturellilta taiteilijalta hyväksytään ihan eri asioita kuin tavan pyöräkuormaajan kuljettajalta. Sitä on kai se mystinen "vapaus", mitä kulttuurista ja taiteesta niin kovasti etsitään. Pyöräkuormaajasta ei sitä romantisoitua vapautta niin vain löydä. Saati niistä veloista, mitä ison koneen ostaminen kustantaa.
 
En siis usko homo-Oskarin olleen sillä tavoin "vapaa" mitä jengi "vapaudesta" hakee, mutta vapaa hän kuitenkin oli. Selitän:
Pyöräkuormaajakuskien kulttuuri ei mahdu kulttuurilliseen muistiin eli historiankirjoihin samalla tavoin, kuin esiintyvien rokkitähtien viisaudet ja kaunopuheet, koska pyöräkuormaajakuskien elämä ei ole kulkurimaisen vapaata. Aika harvaa kiinnosta pyöräkuormaajakuskien kulttuuri, paitsi tietysti muita pyöräkuormaajakuskeja, mutta heitäkin vain siksi, että he ovat osa sitä kulttuuria. Pate Mustajärven on historiallisesti hyväksyttävämpää ajaa autoaan kännissä ja selitellä katumusviisauksiaan, koska hän on herkkä ja tunnettu taiteilija. Pate muistetaan lauluistaan ja rock-tyylisestä elämästään. Mistä sitten kuormaajakuskit muistetaan? Ei mistään. Paitsi paikallisista katupuheista. Sekin on oma alakulttuurinsa. Mutta kuormaajakuskilta se on heti kortti pois kun käry käy, mikä on tietenkin oikein. Aito ammattilainen kantaa vastuunsa, mitään lässytystä ei kuunnella. Tiedän salolaisia pyöräkuormaajakuskeja, jotka aurasivat aikanaan kännipäissään postilaatikoita kumoon, eivätkä he lässyttäneet. Viisauksia kyllä jakelivat. Ja osa jakelee edelleenkin. Juopoimpia kuskeja pidettiin rokkihenkisinä tyyppeinä, kiitos Paten kaltaisten vapaiden taiteilijasielujen, joista käsite "rock-henkinen" kumpuaa. Se on kuitenkin vaarallista ja kestämätöntä ihastelua. "Hyve" ja "vapaus" eivät perustu sellaiseen perseilyyn, että tehdäänpä nyt mitä lystää ja katsotaan kuka hätkähtää. Ne perustuvat kykyyn toimia autenttisuuden kautta. Hyveellisen ei tarvitse ponnistella hyvien tekojen eteen.
 
Pate ei välttämättä tee juovuspäissään niin suurta tuhoa kuin pyöräkuormaajakuskit tekevät. Tai en tiedä, ehkä tekeekin. Miten näitä voisi lopullisesti punnita? Luultavasti vain ihastelun tai vihastelun määrällä. Tulee muistaa, että pyöräkuormaajakuskit tekevät kulttuurillisesti ihan sen mitä kaiken maailman Patetkin. He eivät vain saa osakseen samanlaista kaunopuheista tai vihapuheista näkyvyyttä. Paitsi talvisin, kun aurakuskeja parjataan. Ja kuten alkuun kirjoitin: homo-Oskari ei ollut mikään lööpeissä ihasteltu tai vihasteltu kultturelli henkilö, vaan nimenomaa luonteenpiirteellisesti hyveellinen ihminen - hyvin tavallinen tallaaja siis. Henkilö, joka oli sujut autenttisen olemuksensa kanssa. Hän oli vapaa.

Nippelitietona: homoseksuaalisuuden kriminalisointi poistui vuonna 1971, ja sairausluokitus (eli hullu homoseksuaalisuus) lakkautettiin myöhemmin, vuonna 1981. Toki vuonna 1971 tehdyn lakimuutoksen yhteydessä säädettiin uusi laki, ettei homoseksuaalisuuteen saanut edelleenkään yllyttää. Käytännössä ketään ei siis saanut yllyttää "hulluuteen". Viisas neuvo vielä tänäkin päivänä, kunhan ollaan täsmällisiä siitä, mitä hulluus - eli psykoosi - todella on.
Homous ei ole hulluutta, eikä se sitä ole koskaan ollutkaan, mutta sitä voidaan pohtia, onko esimerkiksi omaan ahdasmieliseen mielikuvitukseen vetoaminen hulluutta, kun puhutaan moraalisista ongelmista? Etiikkaa ei saisi ottaa liian kevyesti, mutta silti se otetaan. Rokkitähden lystikäs veisu on ihasteltu kulttuuriteko, yrittäminen ei ole, vaan yrittäminen nähdään enemmänkin työnä, eikä mikään yksitoikkoinen työ voi olla todellista kulttuuria, ainakaan vapautta etsivän kultturellin persoonan mielestä. Tämä ero täytyy kai tehdä selväksi ihan vain siksi, ettei kulttuuria nähtäisi vain kevytmielisenä, helppo älyisenä ja epätuottavana tekona, tai esimerkiksi paikallisen yrittäjän paikallisena työnä, vaan jotenkin elämää suurempana - sivistyneen ihmisen vakavamielisenä tunteiluna.

Homo-Oskari oli ketjukaupan toinen pomo. Ei mitään sen ihmeempää. Hän säilyi selväjärkisenä homona, vaikka tiede ja laki painoivat päälle.

Tänään meitä yllytetään naiivisti terapiaan pienimmästäkin murheesta, joten tiedä sitten onko kulttuuri muuttunut yhtään sen terveemmäksi verrattuna kuusketluvun hulluihin päiviin.
Jengi on aidosti terapian tarpeessa. Ja jos henkisiä ongelmia ei ole, niin niitä jopa mielikuvitellaan.
Viisaampi maailma ei tarvitsisi niin paljon terapiaa mitä nyt, mutta eipä sekään hillitse terapian puolustajia. "Kaikille terapiaa" on heidän mottonsa, eikä mikään koskaan muutu. Ainakin jos olo on kovin pessimistinen.
Patet ja muut juopot kaahailevat liikenteessä - toisia juoppoja ihannoidaan, toisia ei. Yksi saa syntinsä helpommin anteeksi. Joskus usko Jeesukseen riittää. 

Pidetty ja suosittu Homo-Oskari oli noina hulluina 60-luvun päivinä kihloissa miehen kanssa. Se herättää aitoa kunnioitusta. Homo-Oskari oli oikeasti vahva mies - ainakin henkisesti. Hänen rakkautensa oli kova juttu. Se ylitti lain ja sairauden määritelmät. Tiedeyhteisön ja papiston silmissä homo-Oskari oli tietenkin rikollinen hullu, mutta tavan kansan parissa pidetty ja kunnioitettu tyyppi.
Toisaalta jotkut psykologit väittävät edelleenkin rakkauden olevan psykoottinen tila, joten siinä mielessä homo-Oskarin rakkauden voi edelleenkin nähdä hulluutena. Papeilta en edes kysy rakkaudesta mitään, koska käsitykseni mukaan heidän tulisi olla rakkauden lähettiläitä muutenkin. Mutta ovatko he? Mene ja tiedä. Pappeja itsejään tulee kuunnella.
Kuten sanottu, mielikuvitusolentoihin uskominen on yksi psykoosin määritelmä, enkä minä rupea mielikuvittelemaan mitä joku pappi ehkä puhuisi rakkaudesta. Kritisoidaan me tavikset kaikkia muita, koska kaikki kritisointi ja epäileminen on kuulemma vain hyväksi.

60-luvulla miesten välinen seksuaalinen rakkaus oli tieteen silmissä verrattavissa psykoosiin, ja papiston silmissä syntiin. Nämä väitteet tehtiin vakavalla naamalla. Tiede on jo pyörtänyt kantansa homoseksuaalisuudesta - tieteilijätkin ehkä - mutta joitakin pappeja kiinnostaa edelleenkin se, mihin koloon penis sujahtaa. Tiedä sitten millaisia asioita jumala henkilökohtaisesti vahtii.

Rönsyillään rakkauteen: kulttuurin kannalta rakkaudesta voi ajatella näin:
jos olet täynnä itseäsi ja omia kantojasi, kuka sitten rakastaisia minua?
Tuskinpa ainakaan Jeesus, koska Jeesuksella on kiire pelastaa seiskapäivää-lehden hypnotisteja, jotka huijaavat rahaa suurilta hotelliketjuilta. Jeesus on tarkoitettu niille tyypeille, ei minulle. Minä olen liian normaali ja vähä-syntinen.
Mutta kysymykseni on vilpitön: kuka kiinnittäisi huomiota minun tunteisiini, minun mielenkiinnon kohteisiini, ja minun asioihini, joita minä elämältäni haluan? Kuka sen tekisi, ellei joku, joka rakastaa minua?
Rakkaus on mielestäni toisen ihmisen kunnioitusta ja erilaisuuden hyväksymistä, jopa kanssaihmisen suvaitsemista, mutta se on myös erilaisuuksien yhteen liittämistä siten, että omat persoonallisuudet säilyvät. Aika harva oikeasti rakastaa muita. Ainakaan siten, mitä hän rakkaudeksi kutsuu. Kulttuuria on helpompi rakastaa. Se ei hypi silmille. Ainakaan jos on kultturelli omassa rakkaassa porukassaan. 
Rakkaus on toimintaa, rakkaus on itsestä ja toisesta huolehtimista, ja rakkaus on huomioimista. Paljon juhlallisia sanoja, joista voi päätellä, etteivät ainakaan homoseksuaalit loogisesti ajateltuna olisi rakkauteen kykenemättömiä laittomia sairaita hulluja, eivätkä he koskaan ole pelkän homoutensa perusteella sitä olleetkaan. Paitsi lain mukaan.
Lakikirja taas ei ole sama asia kuin moraali, eikä se sitä koskaan ole ollutkaan, paitsi ehkä jonkun naiivin positiivarin päänsisällä.
Laki on määritelmällisesti yhteinen sopimus asioista, jotka velvoittavat meitä kaikkia tasapuolisesti. Esimerkiksi pedofilia ja raiskaus ovat rikoksia siksi, että ne rikkovat ihmisen psyykeen, eivätkä siksi, että ne ovat vastenmielisiä.
Oman oksennuksen syöminen on iljettävää ja vastenmielistä, mutta eipä se tee siitä vielä laitonta.
Vain hullu tekee vastenmielisiä asioita väkisin.
Sairas tekee vastenmielisiä asioita, koska saa siitä sadistista nautintoa. Paha ihminen taas rikkoo oman nautintonsa nimissä toisen psyykeen tiedostaen hyvin mitä tekee. Alkoholisti ryyppää itsensä pelleksi, nolaa itsensä, ja silti jatkaa juomistaan - elämäänsä valittaen - koska on sairaanloisessa koukussa. Kaikenlainen rakkaus on persoonasta kiinni, eikä siitä, käytkö julistamassa prideä vai et.

Homo-Oskari oli siis ainakin salolaisten keskuudessa pidetty mies juurikin siksi, että hän oli luonteenpiirteiltään hyveellinen tyyppi.
Sitä totuutta eivät sen ajan laki tai sairauskäsitykset muuttaneet.

Moni suosittu muusikko, esimerkiksi Danny, ryntäsi halaamaan homo-Oskaria tullessaan Centrumiin esiintymään. Kuulostaa mukavalta.
Ikävä kyllä yhtenä päivänä homo-Oskarin kihlattu ja suuri rakkaus kuoli. En kuullut mihin tai miten, mutta se kuulemma vaikutti homo-Oskariin pysäyttävästi. Myöhemmin hän toipui ennalleen omaksi halailevaksi itsekseen, mutta surullista kuolema oli kaikille. Siihen aikaan vielä osattiin surra. Tänään ei uskalleta edes pettyä. Kaikki parisuhteetkin ovat vain syvällisen opettavaisia - ilman pettymyksiä. Kaikki on aina hyvin ja kivasti. Kaikki rakastaa paljon ja lujaa. Kukaan ei halveksi ikinä ketään. Ei edes salaa.
Elämäniloisella homo-Oskarilla oli kuulemma tapana halata niin miehiä kuin naisiakin.
Ihan näin knoppina.

Centrum oli aikansa kulttuuripesä. Siellä sijaitsi Salon ensimmäiset ja ainoat sähköiset rullaportaat. Isoäitini kertoi, etteivät ihmiset osanneet käyttää niitä.
Isoäitini piti jatkuvasti olla valmiudessa sen varalta, että joku kompuroisi rullaportaissa. Hän pystyi kuulemma pintapuolisesti päättelemään, kuka rullaportaissa pärjäisi ja kuka ei. Muutama joutuikin sairaalaan, mutta kukaan ei hänen muistaakseen kuollut. Niin. Isoäitini korosti sanaa "muistaakseen".

Tänään kun pohtii kulttuuria yleensä, niin ensimmäisenä herää kysymys:
olenko enää kutsuttu mukaan yhteiseen kulttuuriin?
Maailma on täynnä diagnooseja ja.. Itseasiassa maailma on täynnä kaikkea, joiden kautta kulttuuria muovataan, ja kaikenlaista lainsäädäntöjä, jotka pyrkivät rakentamaan kulttuurista yhdennäköistä. Ahtaan moraalistisesti rakennettu tieto pesiytyy kulttuuriin sellaisella tavalla, ettei siihen ole enää halua koskettaa. Mihin siis mahdun?

Toki vääräleuat julistavat, että valkoinen heteromies on aina kutsuttuna kaikkeen, ja että hän saa aina haluamansa, mutta sellainen on kyllä laiskaa ajattelua; tai sitten totaalinen osoitus älyn ja sivistyksen puutteesta. Sivistys on sitä, että asiat osataan ja voidaan jäsentää oman pään sisälle fiksusti ja kantavasti. Sivistys vaatii tietoa ja perehtyneisyyttä. Älykkyys taas on psykolgiaa.
Sivistynyt psykologia ei tarkastele julkisia ja yhteisiä asioita ihonvärin tai seksuaalisen suuntautumisen kautta, vaan pelkästään ne huomioiden.
Valkoisen heteromiehen kulttuurilliset intressit eivät ole kaikilla samat. Pyöräkuormaajakuskeillakin on omat alakulttuurinsa, mutta koska sitä ei markkinoida somessa, suuri yleisö ei ymmärrä sitä.
Tätä on maailma.

Eli tänään minulla on tunne siitä, että kulttuuri on jotenkin etäistä ja luotaan työntävä, ja vain joillekin erityisille ihmisille erikseen suunnattua. Täytyisi olla jotenkin erityisen kultturelli tyyppi, että kulttuuria voisi ymmärtää. Täytyisi selata läpi kattava tapahtumalista, että kulttuuriin voisi sukeltaa. Tai sitten kuulua pelkästään pyöräkuormailijoihin. Kuka rehellisesti jaksaa kumpaakaan? Ja saako joku paljoudesta nautintoa?

Tapahtumalistassa ei ole minulle mitään kuuluvaa, tai minua osallistavaa. Joten sen voi jättää hyvällä omalla tunnolla väliin ja etsiä jotakin mikä itseä viihdyttää.

Homo-Oskarin tarina Centrumin johdossa tuskin kiinnostaa suurta yleisöä, koska siitä puuttuu erityinen juoni, yhteiskunnallinen sanoma, huutava sosiaalinen vääryys ja lähteet.
Homo-Oskari ei kamppaillut kaikkien homojen puolesta, eikä hän koskaan menestynyt yrittäjänä. Siksi hän on modernin ihmisen silmissä mitäänsanomaton tyyppi. Homo-Oskari ei ollut soturi eikä esitaistelija, ei vapaustaistelija, eikä edes terroristi. Tuskinpa hän edes kävisi missään tämän päivän pride-tapahtumissa, vaikka olikin aikanaan ylpeä homo.
Itseasiassa homo-Oskarin homoutta täytyy erikseen korostaa, että hän edes olisi jotakin.
Halaava valkoinen mies on jo niin nähty.
Homo-Oskari oli luultavasti vain luonteenpiirteissään hyveellinen ihminen. Ei muuta. On jotenkin paradoksaalista, että nimenomaa yksilön tarinalla ei ole enää kulttuurillista arvoa, vaikka elämmekin yksilökeskeisessä maailmassa.

Moni kokee kelpaamattomuutta ja siksi ponnistelee liikaa tai väärien asioiden parissa.
Enää ei ole tilaa aidosti erilaisille käsityksille. Kulttuurikin on vain yhtä ja samaa, eräällä tapaa itseään toistavaa, eli sitä mitä vakavanaamaiset moralistiset, hajuttomat ja mauttomat asiantuntijat kulttuuriksi julistavat. Tarvitsemme enemmän kulttuurista kiinnostuneita ja siitä kirjoittavia taviksia.
Kulttuurin ainoana motiivina taitaa olla, että sen täytyy tuottaa rahaa kulttuurin omistajalle. Olla suurta ja huomiota herättävää.
Miten esimerkiksi joku pieni ja kodikas leipomo voisi olla suuri? Ei sen tehtävä ole olla mitään suurta.

Kulttuuri on kuulemma tärkeää, ja sitä on suojeltava. Samaa voisi sanoa sukista. Etenkin jos sukalla on tunnearvoa. Sukkakin on tärkeä.

Homo-Oskari oli hieno tyyppi, hieno pomo, ja tosi pidetty mies. Enempää en hänestä tiedä, eikä minun tarvitsekaan tietää. Hän on osa salolaista kulttuurin arkeologiaa. Jotakin, joka elää edelleen hyväntahtoisen vanhuksen sydämessä.