Jokapäiväisyydestä

Miten mittaat muita ihmisiä? Täsmällistä vastausta ei voi kukaan antaa. Mittarit muuttuvat läpi elämän. Siksi on vain epämääräistä sopertamista, joka on sitä laajempaa ja epämääräisempää mitä enemmän ikää tulee lisää.
Jos nuorempana halveksi tietynlaista elämäntapaa, vanhempana sitä tutkii innolla ja päinvastoin; nuori saattaa ihmetellä miksi vanha elää kuten elää.

Jossakin nuori lähtee seksimatkalle Brasiliaan ja nappaa kourallisen viagraa mukaansa. Vanhempi katsoo touhua paheksuen, eikä himojensa puutteessa kykene ymmärtämään miksi nuori toimii kuten toimii. Ehkä vanhus olisi sen nuorempana ymmärtänyt, mutta ei enää.
Ymmärryksellä tarkoitan samaa mitä historijoitsijatkin: ymmärtäjät ymmärtää, mutta eivät pidä asioita välttämättä oikeutettuna tai hyvänä. Jos asiaa ei ymmärrä, silloin siihen ei ole tarpeeksi paneutunut, jolloin käsityksetkin jäävät pinnallisiksi.
Mistä vanhus sen voisi tietää, olisiko hän nuorena lähtenyt seksimatkalle Brasiliaan, jos siihen olisi tarjottu mahdollisuus?

Ymmärtää voi monella eri tavalla, eikä kaikkea tarvitse ymmärtää.
Vanha voi samaistua nuoreen, mutta nuori ei voi samaistua vanhaan, koska nuori ei ole ikinä ollut vanha, eikä yksikään vanhus palaa kertomaan miltä tuntui olla vanha. Vanhan horisontti on lähellä, nuorella se on kaukana etäällä. Siksi myös nuoren ja vanhan jokapäiväisyydet ovat kaksi täysin eri asiaa. Vanha voi lakata ymmärtämästä asioita, joihin vielä eilen oli haluja ja kosketusta. Nuori taas on ymmärtämätön asioihin kokemuksen puuttuessa. Kaiken päälle maailma ja kehitys laukkaavat niin lujaa, että tämän päivän mahdollisuudet ovat erit mitä vuosikymmenen sitten. Sitä on jokapäiväisyys. Niin tavallista, että sen sävyt katoavat harmauteen. 

Esimerkiksi raittius voi olla kyvyillä hankittua ihan siinä missä rakastuminen myötävaikuttaa raittiuspäätökseen. Molempia tarvitaan: kykyjä ja tuuria. Jos siis haluaa raitistua. Mutta ilman määränpäätä mitään ei tarvita.
Raittius ei itsessään ole hyve. Raittiuksiin ja rakastumisiin voimme myötävaikuttaa, mutta emme hallita. Siksi elämäkerroissakaan ei ole mitään aidon jokapäiväistä.
Elämässä on paljon sellaisia vaikuttimia, jotka ovat itseltämmekin piilossa. Ihan sama mitä teemme.

Meitä ihmisiä on niin paljon, että vain harvat erottuvat joukosta. Enkä tiedä onko muista erottuminen hyvä juttu. Menestymiseksi en sitä kutsuisi.
Kykyjään taas ei saisi kukaan piilotella. Se on itsensä kaventamista. Miksi elää kavennettua elämää, nyt kun kerran elää? Ehkä siksi, että asioita arvostetaan aika kapea-alaisesti. Pramea tutkinto on tärkeämpää, kuin hyveellinen luonteenpiirre.
Tappioilla rehvastelu ei sekään kuulosta hyvältä elämänsuunnitelmalta. Yksi menestys näkyy, toinen ei. Siinä kai jokapäiväisyyden salat.
Omanlainen elämä tuntuu omanlaiselta - ei välttämättä näytä siltä.Itse haaveilen jo seuraavasta kylpylämatkasta, ja uskoisin tällaisten haaveiden olevan perusosa minua. Haluan hedonistista nautintoa rakkaani kanssa, ja siihen kylkeen kevyettä liikuntaa. Tänään minua kuitenkin painaa velvollisuudet, enkä jouda kylpylään. Jokapäiväisyyteeni kuuluu tällaiset toisiinsa nähden ristiriidoissa olevat haaveet ja velvollisuudet. Siihen kuuluu myös rakkaani lämpimät halaukset silloin kun saavun kotiin. Parhaat asiat elämässä ovat ilmaisia, toiseksi parhaat liian kalliita. Harvasta asiasta on valmis maksamaan kovaa summaa. Näin ajateltuna jokapäiväisyys ei ole itsestäänselvyyttä, vaan jotakin sellaista, joka nyt vain sattuu liittymään jokapäiväiseen elämään. Jokapäiväisyys on sekä ajattelua että tekoja - asioita ja ajatuksia, joita elämäänsä haalii, koska pitää niitä arvokkaina; jos siis kykee tunnistamaan asioita arvokkaiksi ja haalimaan niitä.

On tragedia, jos terve ihminen arvioi itseään aina potilaan näkökulmasta, mutta kiitos googlen ja kaupallisen terveyspuheen, sekin on mahdollista, ja siihen jopa kannustetaan.
Samalla tavoin on eräänlainen tragedia arvioida itseään pelkkänä lääkärinä. Muu kehitys ja katsomus voi sujahtaa ohi.

Saatamme suhtautua salakavaluudella itseemme ja muihin toteamalla jotakin kaunopuheisen typerää kuten: "älykäs ihminen kellottaa elämänsä tehokkaaksi". Kysymys kuuluukin: uskommeko oikeasti yleviin sanoihin koko ajan, vaikka itse niitä julistaisimme?
Ongelmia syntyy, kun ei enää hahmoteta, mikä on jokapäiväistä, ja mikä on kelloon sidottua suorittamista ja ajattelua. Ei sillä että suorittaminen olisi pelkästään pahasta, vaan nimenomaa sillä, että ilman jokapäiväisyyden käsittämistä ihminen ei osaa antaa esimerkiksi suorittamiselle sen monipuolista merkitystä.
Aika saattaa joskus tuntua kaaottiselta tai piinalliselta, sillä tietty määrä euroja revitään tietystä määrästä tunteja, joten harvoin ajan synnyttämä piina johtuu oikeasti älyn puutteesta, vaan jostakin hyvin ehdollistuneesta kulttuurillisesta käsityksestä, kuten tuntipalkalla vertailusta. Sellainen on älyllisesti laiskaa elämää. Kuten sanottu, aikakäsitykset perustuvat kognitioon, eikä kognitiolla ole mitään jumalallista velvollisuuksia saada ihmistä tuntemaan oloaan hyväksi. Kognitio on vain jotakin opittua. Ihan sama tuntuuko opittu hyvältä vai huonolta. Olo saattaa olla huono vaikka tuntipalkka olisikin hyvä. Helpoista mittareista, epätäsmällisistä käsityksistä ja ajattelemattomista toimintatavoista syntyy meidän yhteisesti ylläpitämämme kulttuuri.
Saako hyvällä tuntipalkalla sen unelmien duunin? Se on kova kysymys esittää, eikä siihen ole yksimielistä vastausta. Paitsi tietenkin rekrytoijilla.

Myös erakko voi pelätä menettävänsä erakkomaisen statuksensa, jos erakko on siihen kovasti kiintynyt. Kiintymys ja pelko ovat aina yhtä. Kysy vaikka lapseltasi, joka ensikertaa ylittää vilkkaan autotien yksin.
Pelkoa ei tulisi pelätä, eikä kiintymyksen tunteesta päästä eroon, ja tämä juuri vaatiikin rohkeutta ja kognitioihin perustuvaa toimeliaisuutta. Tunteilla on tehtävänsä, eivätkä ne ole pelkästään itseämme varten.

Ihastuminen on usein ylenpalttista haaveilua, etenkin, jos ihastuminen ei jalostu rakkaudeksi asti. Pahimmillaan ihastuminen on uskoa sellaiseen, joka ei ole totta.
Ihasteleminen on aina eri asia kuin olla ihastunut. Hyvää puhujaa voi ihastella etäältä, mutta ihastuminen on jo jotakin henkilökohtaisempaa. Filosofiaan voi ihastua, miksei rakastuakin, mutta ihastumisen ehto piilee aina sen esteettisessä näyttävyydessä ja haluttavuudessa, rakastaminen taas on jotakin muuta.
Aina tulisi muistaa, että vaikka olisi kuinka rakastunut filosofiaan, ja ihailisi jotakin näyttävää teoriaa, niin totuudet eivät muutu. Ei vaikka kuinka rakastaisi ja ihailisi omaa teoreettista ajattelua.
Jokainen itseäänkunnioittava kirjoittaja ihastuu ensin omaan tekstiinsä, kunnes sitten kyseenalaistaa sen niin perustavalla tavalla että hävettää. Totuus on jossakin siinä puolivälissä.
Ja jos joku meistä on nyt oikein ryvettänyt elämänsä, ja muistelee miltä tuntui olla puhdas ja autuas, rakastettava ja haluttava, nerokas ja selkeä ihminen, niin oliko sekään totta? Vai piileekö siinä samoja fantasian elementtejä, kun seksimatkasta Brasiliaan? Kourallinen viagraa ei muuta sitä totuutta, että keholla on rajallisuutensa mielihyvään.
Hyvä elämä ei välttämättä tarkoita runsautta tai autuasta puhtautta.
Hyvä elämä ei välttämättä ole ikuista tyyneyttä ja selkeyttä.
Kuulemani mukaan elämätön elämä se vasta piinallista onkin. Etenkin jos siihen havahtuu vasta kuolinvuoteellaan.
Onneksi piina on silloin lyhytkestoista kunnes kuolema korjaa. Mutta millainen oli sen taustalla ollut pitkä tai pitkitetty elämä? En halua ainakaan itse oppia tietämään siitä.