Hattivateista
Hattivatti on kummallinen olento. Muumimamman mukaan hattivatit "vaeltavat ympäri maailmaa, eivät pysähdy mihinkään eivätkä välitä mistään. Hattivateista ei ikinä näe, ovatko he iloisia vai vihaisia, surullisia vai hämmästyksissään. En usko, että heillä on tunteita laisinkaan".
Moniko tunnistaa hattivatillisia piirteitä itsestä tai tutuista? Eli tyypeistä joista ei oikein saa selvää ollaanko iloisia, surullisia, hämmästyneitä tms. Kuljetaan mitäänsanomattomasti eteenpäin tuli mitä tuli.
Kuulostaa aamulta.
Mutta onko tämä hyvä juttu?
Ovatko tunteemme ja elämäntarinamme tarkoitettu vain meille itsellemme, vai miten niiden kanssa tulisi toimia?
Kuinka selkeä ja rationaalinen tulisi olla?
Käperrynkö mitäänsanomattomasti itseeni keinotekoiseen turvaan, vai kukoistanko mahtipontisesti kaikkien yli syyllisyydestä ja häpeästä piittaamatta?
En tiedä miten ihmisen tulisi tuntea tunteensa, tai miten niitä tulisi muille osoittaa, eikä se oikeastaan edes ole minun asiani. Mutta jos niin ei tee - eli osoita tunteitaan - on siinä kyllä jotakin falskia.
Kuka edes pystyisi viettämään elämänsä mielipiteettömänä, jotenkin ympäristöstään erotettuna sivullisena tarkkailijana? Hattivatti elää niin, ja se on hattivatin elämää. Näin ainakin muumimamma filosofoi.
Toki hattivatinkin sielunelämä on jokaisen omaa tulkintaa, ja yhteen hattivattiin voi heijastaa omien tunteidensa armadan. Siksi kysynkin: mikä sinä lopulta olet, hattivatti?
Mutta hattivatti ei vastaa. Minun on keksittävä kaikki ihan itse. Hattivatti on kai jonkinlainen sosialistinen ihanne. Oman itsensä ja täydellisyytensä vanki. Pieni mitäänsanomaton osa suurta kokonaisuutta.
Hattivatti ei ole haitaksi kenellekkään, ja hänen näennäinen hyötynsä ilmenee kai tyhjänpäiväisessä vaelluksessa.
Elämä itsessään on silti arvokasta.
Ihan hyvin sitä voisi viettää elämänsä mielipiteettömänä, sillä mielipiteet eivät oikeasti merkitse mitään. Ainakaan tänään. Ovatko ne koskaan merkinneetkään? Merkitseekö esimerkiksi sen tyypin mielipide, joka oikeasti onnistuu ponnisteluissaan?
Tuskin.
Tänään liputetaan tiedettä. Tiede on tärkeää. Uni on tärkeää. Ja kaikkea tällaista sitten uskotaan. Ehkä siksi, että ollaan liian väsyneitä, eikä kyetä pitämään puoliaan.
Keskiajalla inkvisiittorit, eli katolisen kirkon oma tuomioistuin, tuomitsi ja kidutti harhaoppisia sen mitä ehti. Mutta miten harhaoppisuus silloin nähtiin? Hyvä kysymys.
Meillä on paljon näyttöä mielipuolisista noitatuomioistuimista ja muusta vääryyksistä, mutta niistä ei voida vielä päätellä sen ajan mielipiteistä mitään. Luultavasti kyseessä oli vain julma valtapeli. Ehkä ihmistä kidutettiin pelkän älyllisen eriävän mielipiteen takia, ja ehkä kyseessä oli enemmänkin poliittinen liike kuin uskoon liittyvä juttu.
Tänään tällainen näkyy sillä tavalla, että kukaan ei oikein halua opetella hyveitä, vaan enemmänkin päästä irti synneistään. Mutta mitä ne synnit sitten ovat ja mistä ne on revitty. Tiedä sitä. Jos uni on huonoa, synnintunto voi olla kova. Enkö olekkaan ihmisenä täydellinen? Uni on tärkeää, koska niin sanotaan. Mutta uni on myös turhaa, jos petipuuhat kutsuu. Siitä sitten priorisoimaan.
Syyllisiä olemme kaikki. Viemme liikaa tilaa joltakin tärkeältä. Ja nukumme liian vähän. Tehdas ei pyöri. Seksiäkin saisi olla enemmän. Sijoitukset eivät tahko rahaa. Ja jos on rikas, niin on syntinen rikas, koska raha on jostain syystä pahojen ihmisten merkki.
Usko ei suostunut alistumaan yhteen muottiin synneistä ja raakuuksista huolimatta. Tänäkin päivänä meillä on poliittisia mielipidevankeja, pelkurimaista itsesensuuria, ja kaikenlaiset "puhdasoppineet" mielipiteet ovat enemmänkin koomisia kuin uskottavia. Tämän voi testata. Yritä joskus todistaa naapurillesi, että sinä olet tärkeämpi kuin hän. Mitä vain voi tapahtua.
Keskiajalla teologia edusti tieteen kärkeä. Pöytäkeskusteluissa tiedettiin hyvin maapallon olevan pyöreä, eikä sen takia ketään poltettu. Toki ihmisiä poltettin, mutta sen takia, että heitä pidettiin jostain syystä syntisinä.
Kuitenkin: erimielisyyksiä syntyi lähinnä yksityiskohdista, esim maapallon ympärysmitasta. Syvästi uskovainen Kristoffer Kolumbus väitti Japanin reissun olevan reilut 4400km, joten hän kappasi tavaransa ja lähti purjehtimaan. Onneksi Kolumbus löysi amerikan, sillä todellinen etäisyys oli 20 000 kilometriä - vajaa viisi kertaa enemmän. Ilman hyvää onnea hänelle olisi voinut käydä huonosti. Kolumbus oli kuitenkin onnellinen mies löytäessään Amerikan mantereen. Mutta Amerikan kansoittaneille alkuperäisväestölle se oli onnettomuus mikä enteili onnetonta elämää.
Virheistään huolimatta Kolumbusta pidetään vielä tänäänkin hyvänä navigoijana. Mutta kenelle hänen navigointikykynsä oli lahja? Hänelle, hänen maalleen vai koko ihmiskunnalle?
Oikeasti Kolumbus tuskin oli ensimmäinen joka löysi Amerikan. Itseasiassa Kolumbuksen merkitys on enemmänkin kansantaloudellinen, ja samaisen kansantalouden taustatarina hyvin raadollinen: kun Amerikan manner löydettiin, herra Kolumbus opasti heti lisäväkeä paikalle - kivääreineen. Pian Amerikan alkuperäisväestö sai maksaa kovan hinnan uusista julmista siirtomaaisännistään.
Maailmanhistoria on täynnä julmaa sattumaa, turhia mielipiteitä ja mielettömyyttä. Voittaja kirjoittaa historiaa, eikä hävinneillä ole paljon sananvaltaa. Kukoistavaa toimitusjohtajaa rakastetaan tasan niin kauan, kun hän on hyödyllinen. Ellei hän sitten oikeasti ymmärrä jotakin rakkauden päälle.
Toki jos häviäjä osaa itsekin kirjoittaa, voi joku hyväsydäminen ja ponnekas historijoitsija tarjota hieman palstatilaa. Mutta uskotaanko sitä? Rakastetaanko luusereita oikeasti? Toivottavasti.
Jos hattivattien saari joskus löydetään, ja hattivatit lahdataan, ei heistä jää muistoksi kuin voittajien villi seikkailutarina. Go muumit! Niin käy kaikille. Mörköönkään ei ole luottaminen, se murisee. Miksi luottaa kehenkään syntiseen, joka osaa vihata? Viha on niin primitiivistä, että se lähentelee jo inhimillisyyttä.
Tunteet ovat yksi iso vitsi. Siksi kai meille tarjotaankin ratkaisuksi yhä enemmän faktaa, ja kai siksi moni julistaa oman mielipiteensä perustuvan nimenomaa faktoihin - niissä ei ole mitään hauskaa. Ehkä elämän merkitys piilee kaikessa vakavamielisessä tai keinohauskassa? Mitä luulet?
Mutta mitä siis on fakta? Se on hyvä kysymys.
Ensinnäkin totuudet ovat kovin vaikeita asioita ymmärtää. Esimerkiksi raja alkoholistin ja alkoholin suurkuluttajan välillä on hämärä, joten perusteleppa siinä omat juomatottumuksesi ihmiselle, jonka totuuskäsitys on kovin moralistinen ja tuomitseva. Ei voi sanoa juuta eikä jaata ryyppäämiseen.
Jos taas faktat eivät perustu tosiasioihin, ja tunteet ohjautuvat sen mukaan, mitä muuta tunteet voisivat olla kuin yksi suuri vitsi? Yksi ryyppää ja pitää lystiä, toinen paheksuu siinä vieressä. Naurettava yhtälö, silti niin elämännäköinen. Ja aamulla roolit vaihtuvat. Ja taas tunteet ovat yksi vitsi. Ei niissä ole pysyvyyttä. Eikä kuulukkaan olla. Faktaa on vähän kaikessa.
Tunteet on idealisoitu silloin, kun ne ovat asianmukaisia ja poliittisesti oikein. Esimerkiksi vihaa saatetaan pitää pahana ihan vain siksi, että se on epäilyttävää, vaikka nimenomaa epäilyttävää sen pitääkin olla. Älä perkele leiki liikaa vihaisen ihmisen kustannuksella. Voi käydä mitä vain. Tämä silti, vaikka vihaaminen onkin tyydyttävää.
Kauna ei kannata. Silti moni on mieluumin kaunainen kuin vihainen. Kyllä vaikeaksi menee elämä.
Sivistyneisyys on pelkkä naamari, yhteiskuntaa ylläpitävä rekvisiitta, ja todellinen minuus on jotakin hyvin eläinmellistä ja aisoissa pidettävää, ja joka juuri pidäkkeiden vuoksi tekee meistä persoonia. Pidäkkeet ovat osa minuutta.
Eläimellisestä ihmiskäsityksestä syntyy helposti kuva, että ihminen olisi pohjimmiltaan jotakin vaarallista ja pelottavaa, eikä se oikein sovi romantisoituun hyveelliseen sielunkäsitykseen. Mutta eläimellisiä me kuitenkin olemme, etenkin ilman sivistyksen valoa. Suorastaan barbaareja. Sen voi kukin todeta ryhtymällä erakoksi epäilemällä omaa ihmisyyttään ja sen oikeutusta. Koitappa todistaa olevasi merkityksellinen. Naurettavaa puuhaa. Kyllä me muiden hyväksyntää tarvitsemme.
Jos meiltä katoavat kaikki pidäkkeet, ei millään ole enää mitään väliä. Kaikilla ei käy elämässään niin onnellisesti kuin Kolumbuksella. Silti Amerikan alkuperäisväestölle Kolumbuksen ja hänen orastavan sivistyksensä tulo oli katastrofi nimenomaa poliittisten syiden takia. Mitä voimme oppia tästä? Sanoisin niin, että arkielämässä laskelmoimme vain harvoin asiat niin pahasti pieleen mitä Kolumbus teki. Mutta vielä harvempi löytää pieleen laskunsa tuloksena Eurooppaa vaurastuttavan mantereen, ja vie samalla elintilan ja hengen alkuperäiskansalta. Joten tuskinpa onnelliset ihmiset kuitenkaan kykenee niin suurta vahinkoa tekemään, mitä häikäilemättömät tekee.
Jos tunteet eivät ole vitsi, mitä ne sitten ovat? Vakavasti otettavia totuuksia? Voi olla. Amerikan alkuasukasheimojen murhaaminen on sydäntä särkevä osa ihmisen historiaa, kuten kaikki muukin mielipuolinen kamppailu elintilasta. Tällainen tulisi ottaa vakavasti ja varoittavasti. Elintilasta kamppailu on aina vakavaa puuhaa, eikä silloin ole varaa tunteiden leikkimielisyyteen. Ei ainakaan ilman sadistisia taka-ajatuksia. Sadisti pohtii, että vihollisen tunteilla saa kyllä huvitella, mutta oman väen silmissä pitää olla uskottava. Se on jokaisen inkvisiittorin unelma. Vihataan heitä, joita sanotaan rakastavamme. Oma aatemaailma pitää säilyä pyhänä ja koskemattomana, sen edessä tulee itse näyttää pyhältä, mutta vihollinen täytyy tuhota ja häväistä, vaikka vihollinen olisikin rakas.
Tärkeää olisi tehdä selväksi: rakas on rakas, vihollinen on vihollinen.
Yhteiskuntasatiiri ei saa osua omaan väkeen, ei herra paratkoon. Ystäväthän eivät voi ymmärtää huumoria. Eihän?
Ihminen on muutenkin hyvin mielikuvitusrikas mitä tulee viholliskuvien luomiseen ja esimerkiksi kidutusvälineiden innovoimiseen. Kokeile vaikka.
Vakavasti puhuen: kärsimyksen tuottaminen on pahuutta. Kidutus on sadistista ihmisen äärirajoja koettelevaa huumoria ja viihdykettä. Sadisti nauttii kivun tuottamisesta. Mutta moniko oikeasti kykenee tuottamaan kipua tietoisesti? Se on eri kysymys. Ehkä se toimii bdsm-seksissä, kun kivuntuottamisesta ja turvasanoista sovitaan yhdessä. Mutta mitä on aidon kärsimyksen tuottaminen viholliselle? Se on eri asia.
Viholliselle kipua on helpompi tuottaa kuin ystävälle. Näin sen tulisi olla. Siksi etiikka ilman moralismia on vaikea laji. Ihminen kokee väistämättä elämänsä aikana kipua, tuskaa ja kärsimystä. Yleensä juuri läheisiltään. Silti on olemassa hyvää ystävyyttä.
Sometirkistely on osa hattivatteilua, ja nettiraivo on siihen liittyvä häiriö. Häiriö siksi, että häiriö on määritelmällisesti poikkeustila. Nettiraivo ei ole mikään pysyvä ominaisuus, vaan siihen ollaan lähinnä jonkin imun voimasta ajauduttu. Aivan kuten ihmisellä voi olla imua kirjoittaa romaaneja. Miksi nettiraivoaja ei kirjoita romaaneja? Kai mielikuvituksella menee siinä pisteessä jonkinlainrn raja. Ei jakseta ponnistella. Jäädään älyllisesti laiskoiksi. Vihataan tyhmällä tavalla, mutta mitään älyllistä ja pitkäjänteistä ei siihen jakseta lisätä.
No kuitenkin. Sometirkistelyn tai nettiraivon kautta ei voi rakentaa pysyvää mielipidettä hyvästä, jos hyvällä tarkoitetaan esimerkiksi nautinnollista seksiä tai avartavaa matkailua. Selitän: hyvä elämä voi tarkoittaa hyvää seksiä tai hyvää matkailua. Sometirkistely ei kuitenkaan tee kenestäkään todellista sekstaajaa tai matkaajaa, pelkästään mielikuvittelijan. Tirkistelijä se nyt vain vähän tirkistelee ja mielikuvittelee.
Filosofi ymmärtää, että elämän iloille saa pysähtyä aidosti omana itsenään - hartaudella ja vuolaasti - ja se on jotakin mitä hattivatti ei ikinä tekisi. Ongelmia tuottaa oman itsen ja aitouden tunnistaminen ja tunnustaminen. Ei se ole helppo rasti, joka tehdään vasemmalla kädellä. Hattivatti vain seilaa jostakin syystä ympäriinsä ja tuijottaa eteensä haluamatta mitään todellista, tai antamatta mitään todellista itsestään. Kaikenlaisen ilon ääreen on kuitenkin aina hyvä syy pysähtyä. Sano minun sanoneen. Sille voi antaa omansa. Vaikeuksiin taas tulee enemmänkin paneutua. Kärsimystä välttää. Mutta varoitus! Nämä ovat elämänohjeita. Niitä ei saa enää missään nimessä antaa kenellekkään. Ne ovat todella todella vaarallisia. Mutta ehkä me nyt suvaitsemme hiukan niitäkin.