Mitä on olla ihminen? Miksi kysyisin sinulta, kun itsessänikin piilee vastaus. Ihmisyys tuntuu nälältä. Tekisi mieli mennä uudestaan saunaan, vaikka äsken vasta olin, ja tekisi mieli mennä syömään hyvää pihviä, ja tekisi mieli juoda kahvia, ja tekisi mieli juoda kokista, ja tekisi mieli levätä. Minun ei tee mieli kirjoittaa, paitsi että tekee sittenkin. Tätä on ihmisyys.

Välillä on niin pirun ahdistava olla, vaikka ympärilläni onkin runsautta. Vai piileekö ahdistuksen syy juuri tässä runsaudessa? Olen toki kiitollinen kaikesta mitä minulla on ja mihin minulla on mahdollisuus, mutta en ole niistä mitenkään korostuneen kiitollinen. Jotkut saattavat suuttua tällaisesta dramaattisuuden puutteesta, koska se nähdään oudosti kiittämättömänä elämänasenteena. En ole jotenkin tarpeeksi kiitollinen jutuista, enkä siksi muka ota asioita tarpeeksi vakavasti. Tänään on vaikea elää oikeaoppisesti, sillä kaikenlaisia elämäntaitureita on niin paljon. Vai onko niitä aina ollut?

Buddhalaisuus on lähellä sydäntäni, vaikka en sitä niin vakavasti otakaan. Tai en ainakaan niin vakavasti, kuin eräs tuttavani ehkä tahtoisi. Hänelle buddhalaisuus on ensinnäkin pyhää, mutta myös se tausta, jota vasten ihminen punnitaan. Jotenkin näin se hänellä menee: jos et ole tyyni, elät väärin. En pidä tällaisesta pseudoviisaudesta. Itse saatan joskus olla tyyni, joskus aggressiivinen. Sitä on olla ihminen.

Kerran samainen tyyppi otti harteistani kiinni ja totesi: buddhalaisuus on minulle pyhää. Vastauksena otin hänen hartioistaan kiinni ja tokaisin: minulle se ei ole pyhää. Pyhyydellä kuin oikeutetaan mielivaltaisesti vähän kaikkea. Jos hartioideni koskemattomuus olisi minulle pyhää, olisin lyönyt miestä kuonoon. Näin saattaisinkin toimia, jos esimerkiksi rakkaitteni kimppuun käytäisiin. Vaan enpä lyönyt. Tätä on olla ihminen.

Buddhalaisuus.fi nettisivuilla kerrotaan melko kaunopuheisesti buddhalaisuuden perustaja prinssi Siddhartha Gautaman elämästä. Hän oli kuulemma jo lapsena poikkeuksellisen viisas ja älykäs, soturihenkinen hahmo, joka pahuuden ensikosketuksesta alkoi heti pyhittämään elämäänsä hyvyydelle. Buddhalaisuus.fi sivusto on voimakkaan kaunopuheinen, eikä sen lähteitä mainita, mutta eipä niitä löydy paljon muualtakaan. Tutkijayhteisöllä on silti konsensusta siitä, että Siddharta Gautama olisi ollut todellinen historiallinen henkilö. Toki väliäkö totuudella on, kun elämänopit ovat se periytyvä juttu.

Siddhartan sanotaan poistuneen palatsistaan hieman ennen kuin täytti kolmekymmentä vuotta. Joidenkin kertomusten mukaan tämä tapahtui heti sen jälkeen, kun hänen vaimonsa synnytti lapsen. Sopiikin kysyä, oliko hänen lähtönsä motiivit sittenkään niin pyhät mitä annettaan ymmärtää? Jos suomalainen pyöräkuormaajakuski poistuisi kuudeksi vuodeksi vaeltamaan heti lapsen synnyttyä, ja palaisi lopulta takaisin kertomaan muille elämänohjeita, häntä kuuntelisivat vain maksetut terapeutit tai aa-kerho. Paljon on siis kiinni kulttuurista ja ajan hengestä millä tavoin näitä asioita katsotaan.

Edellisessä blogissani kerroinkin, miten eräs lyhytterapeutti opetti muita kuuntelemaan mieluumin hänen koulutettua viisauttaan, eikä siis "vain jonkun" taksikuskin, koska hänellä itsellään on teoreettista ymmärrystä asioista. Pian moni kaunopuheinen elämäntaitokauppias riensikin kommentoimaan omaa koulutustaustaansa muiden nähtäville. Tämä on sitä ajan henkeä. Todistus kaikesta täytyy löytyä. Sitten voidaan myhäillä siinä omassa pienessä somekuplassa.

Buddhalaisuudessa sekä monessa muussakin viisaudessa tyyneys ja onnellisuus ovat yleensä keskiössä. Jos ihminen todellakin on simpanssin jälkeläinen, kuten evoluutioteoria väittää, ja aivomme kymmenentuhatta -neljäkymmentätuhattavuotta vanhat, mihin moni tieteilijä näyttöjensä perusteella uskoo, on paljon mahdollista, että materiaalinen runsaus ei tee meitä ihmisiä lopultakaan onnellisiksi. Onnellisuuteen, tai paremminkin ehkä tyytyväisyyteen, vaaditaan laajempaa ymmärrystä. Eikä sekään vielä ikionnea takaisi.

Buddhalaisuudessa puhutaan oivaltavasti tahdon hiljentämisestä, joka auttaisi ainakin minua kaikenlaisissa tahtoni kipuiluissa, mutta silti tahtominenkin kuuluu yhtä lailla ihmisyyteen, joten se siitä. Turha pidättäytyä asioista liikaa. Buddhakin tahtoi paljon asioita, mutta aloitti kohtuullisen tahtomisensa vasta ensin kärsittyään tarpeeksi. Tämä kuulostaa jo lupaavammalta. Tulee jotenkin oivaltaa se, että kärsimys on itseasiassa huono juttu. Luulisi tämän olevan yksinkertainen asia, mutta sitä se ei kuitenkaan ole. Ihminen rakastuu hyvin herkästi omaan kärsivään olemukseensa. Itseasiassa meidän on paljon luontevampi olla tyytymättömiä kuin tyytyväisiä, sillä se on pitänyt meidät aikanaan sekä liikkeessä että hengissä.

Nykyaivot kykenevät mittaamaan järkevällä tavalla kaikenlaisen kohtuuden, koska hyvää tietoa on saatavilla heti käden ulottuvilla, mutta silti painostava naapurikateus saattaa joskus käydä kohtuuttomasti päälle. "miksi hän saa paljon enemmän juttuja kuin minä saan, vaikka teen paljon enemmän ja vaativampia asioita kun hän?" Sanopa se. Ja lopulta emme edes kunnolla tiedä, millaisista tahtotiloista kukin meistä kipuilee.

Joku ehkä uupuu työelämässä, koska ylimittaa jatkuvasti voimavaransa tahtomalla asioita liikaa, tai sitten hän vain touhuaa liikaa silkasta tottumuksesta tahtomatta kyseenalaistaa mitään, tai sitten taustalla on jotakin traumaperäistä. Saa olla kova körmy ken vannoo, ettei enää ikinä tahtoisi mitään, tai tekisi tahtomiseen liittyviä virhearviointeja. Kaikenlainen kohtuus on paljon vaativampi laji mitä perstuntumalta luulisi. Kohtuuden oppimiseksi pitäisi ensinnäkin uskaltaa käydä niillä kohtuuttomuuden rajoilla ja todeta juttuja itse. Vasta alkoholisti ymmärtää ettei hän kykene enää kohtuuteen alkoholin kanssa. Toki yleensä kaikki muut huomaavat sen ensin. Samoin käy menestysfirman pöhisevälle toimitusjohtajalle. Hänen burnoutinsa tulee harvoille yllätyksenä.

Miten toimia tänään, kun runsautta on jo niin paljon, ja kohtuuttomaan asioiden haalimiseen jopa kannustetaan? Mielenterveystoimistotkin markkinoivat superhyvää mielenterveyttä. Mistä ne omat kohtuuden rajat löytyvät?

En osta buddhalaisuutta niin ideaalissa valossa, kun sitä netissä kaupataan. Vähiten ostan sitä tyypiltä, joka nappaa hartioista kiinni ja väittää sen olevan pyhää. Ostan buddhalaisuutta niissä hetkissä, kun ensin tekisi mieli mennä saunaan, sitten juoda kolaa, sitten mennä uudestaan saunaan, sitten syödä ja olla saunomatta, ja juoda kahvia ja nukkua, kaikki tämä saman sekunnin aikana. Silloin hengitysharjoitukset ja tilanteen myöntäminen on ok. Silloin buddhalainen asenne toimii. Sitä ymmärtää olevansa vain simpanssista polveutunut tyyppi, joka ei oikein hallitse aivojensa impulsseja, ja kaikkea mitä nyt sattuu ohimennen tahtomaan.

Lisäksi valtaosa näistä ajatuksista on melko harhaanjohtavia ja asenteellisia, luonteeltaan ohimeneviä, eivätkä ne kerro minusta ihmisenä mitään pysyvää. Tuntuu hyvältä ymmärtää tämä kaikki. Buddhakin varmasti tajusi juuri näitä juttuja, ja siksi kai palasikin lopulta kotiinsa. Kaikki ei ollutkaan paremmin muualla, vaan se sama simpanssista polveutunut päänuppi heilui olalla paikasta riippumatta.

Mielestäni asioita ei aina tarvitse jäsentää niin pirun tieteellisen teknisesti tai hartaan yksityiskohtaisesti ainakaan arkipäivän asioissa. Ihan riittää se käsitys, että jotenkin näin se maailma toimii. Silti jotkut tieteeseen sokeasti luottavat ja samalla kapeasti ajattelevat ihmiset haluavat usein jotakin tiukan täsmällistä, kuten helpponarratiivista politiikkaa, uskontoa tai ideologiaa, mihin sitten takertua ja mitä kyseenalaistaa. Silloin asiat jää tavallaan itsen ulkopuolelle - etäiseksi tarinaksi. Kirjoittamisessa taas on se hyvä puoli, että on pakko lätkäistä vähän omiakin ajatuksiaan näkyville. On pakko olla ikään kuin totta.
 

Moni varmasti eläisi mielellään yksinkertaisessa maailmassa, jossa korkeat yltäkylläiset rakennukset olisivat rauhoittavan pastellin värisiä, hyvä ja paha olisivat selkeitä kohteita, mihin voisi ja mihin olisi jo ennalta varauduttu, ja jokaisella olisi selvät toimintaohjeet mahdollisten vastoinkäymisten varalle. Rahakin olisi tasapuolisuuden nimissä korvattu sosiaalisilla pisteillä, jotta kadunmiehen käytös olisi ehdottoman kilttiä ja uskollista. Tällaista on elämä Pohjois-Korean pääkaupungissa, Pjongjangissa, jossa propaganda on arkkitehtuuria myöten taannuttanut aikuiset ihmiset lasten tasolle.

Pääkaupungin elintasoa ylläpidetään kymmenien miljoonien vähempiarvoisten maaseutulaisten kustannuksella, jotka kärsivät nälästä ja taudeista. Eliitin luksustuotteet rahoitetaan huume- ja asekaupoilla sekä terrorilla. Pieni osa kansasta pidetään tyytyväisenä, jotta valtakoneisto kenraaleineen voisivat jatkaa toimintaansa. Ylimpänä johtajana kukkoilee Kim dynastian nuori johtaja, Kim Jong Un, joka valtaan noustessaan alle kolmekymppisenä päihitti ympärillään pörränneet kokeneet ja vanhan vallan pelossa eläneet vallanhimoiset kenraalit.

Epäilyksistä huolimatta Kim Jong Un säilytti yksinvaltiuden. Nyt hänen ydinaseensa takaavat sen, etteivät ulkovallat ihan heti rynnäköi rajan yli. Pohjois-Koreaa voisi kuvailla maailman suurimmaksi pakkotyöleiriksi, jota vartioidaan ydinasein. Kenen syytä tämä kaikki on? Kim Jong Un ei yksin rakentele massatuhoaseita. Luultavasti hän myös uskoo yhtä sokeasti oman kuplansa oikeudentajuun, kuten kotisohvalla eettisyyttään pohtiva mielenterveyden asiantuntijakin. Yhtään ei auta se, että voimatasapainon kärkinimi, Yhdysvallat, on kaiken kansainvälisen lain yläpuolella. Heidän toimintansa vuoksi ydinasevaltioiden johtajilla on todellista aihetta pelätä oikeudetonta - eli mielivaltaista - invaasiota.

Kansainvälisellä rikostuomioistuimella ICC:llä ei ole hampaita toimia. Siksi voimapolitiikassa ei parane liiemmin syytellä ketään, sillä siinä pätevät yhä luonnon epäeettisimmät lait – vahvimmat ja ovelimmat selviytyvät. Ikävä kyllä tällöin on viisaampaa liittoutua niiden vahvimpien puolelle, sillä yksilöiltä ei liiemmin eettisiä neuvoja kysellä - ne sanellaan.

Siddhartha Gautama ehkä poistui palatsistaan etsimään totuutta ja henkistä rauhaa, mutta Kim Jong Un tuskin sitä ihan heti tekee. Tai eihän sitäkään ikinä tiedä. Suurvaltapolitiikassa ei tule ikinä katsoa kaunopuheisuutta, vaan aseiden tehoa ja sotilaiden lukumäärää, niin epämiellyttävää kuin se onkin. Tämä tekee ainakin itselleni sen, että olen aina hieman varautunut kaikenlaiseen kaunopuheisuuteen. Jään silloin pohtimaan, mihin voimapoliittiseen juoneen minua nyt vedetään mukaan?

Henkistä muutosta toivotaan täällä kotimaassakin. Suomessa keskiluokkainen työuupunut antaa herkästi työelämän vinkkejä somessa. Hänelle on voinut työterveyden puolelta aueta harvinainen portti psykoterapiaan, joten hänen näkemyksensä ja vinkkinsä tuskin resonoivat taloudellisen byrokratian kanssa kipuilevia pienyrittäjiä.

Toisaalta työuupunutta Instagramissa seuraava, puhelintaan työajalla selaileva STEAN rahoittaman MIELI RY:n sairaanhoitajataustainen työntekijä ehkä taputtaa onnellisia käsiään yhteen, että nyt ovat asiat humanistisen oikein, kuin psykoterapeutin välittämät oivallukset kantavat hedelmää.

Samainen sairaanhoitaja ei seuraa talouspolitiikkaa, eikä hän ole kiinnostunut markkinatalouden dynamiikasta muutenkaan, mutta hänellä on kuitenkin usko jonkinlaiseen maagiseen. Samalla hän toteaa kouluttavansa oikeaoppisen kilttejä vapaaehtoistyöntekijöitä vetämään liikuntaryhmiä, ja siksi uskoo tieteen voimaan. Näitä värittömiä vapaaehtoisia ei tosin löydy muualta kuin STEAN raporteissa ja sielläkin vain numeroina. Elämä siis näyttää kaikin puolin kivalta, ja kaikenlaista todistusvoimaa hyvinvointiin on.

MIELI RY:n sairaanhoitaja dissaa suoritus- ja yksilökeskeisyyttä, koska muutkin tekevät niin. Hän myös paimentaa instituutionaalisesti vähemmän koulutettuja ihmisiä, vaikka omat kouluajan opit ovatkin jo kaukaa menneisyydessä, ja ehkä tyystin unohtuneet. Vanhentuneen tiedon korvaa tuorein populaarikirja onnellisuudesta. Tässä elämäntilanteessa ei ole sinänsä mitään väärää. Hienoa, että asiat sujuvat. Olen aidosti iloinen heidän puolesta. Voidaan silti kysyä, että entäpä ne muut? Entäpä he, jotka eivät elä tämän saman kuplan sisällä? Miten he käyttäytyvät? Miten he tekevät asioita oikein?

Juoppo ymmärtää vaistonvaraisesti kurjuuden johtuvan juomisesta, samoin kuin yksinäinen ymmärtää ongelmiensa juontuvan sosiaalisuudesta. Pienyrittäjä näkee ongelmat omien linssiensä läpi, ja mielenterveyden ammattilainen näkee ne omiensa. Näistä kaikista syntyy yhteinen poliittinen kysymys: mikä ongelma priorisoida kärkeen?

Vastaavasti voidaan kysyä: mitä ihmiset tekevät oikein, että heidän omissa kuplissaan on kurjuutta niin vähän? Millainen malli tulisi priorisoida kärkeen? Hyvä kysymys. Tärkeintä olisi avata ne omat silmät ja rohkeasti kysyä myös muiden näkemyksiä.

Pohjois-Korea on hyvä esimerkki siitä, miten voimakeskeinen politiikka luo utopialta näyttävää yksinkertaisuutta, buddhalaisuus on hyvä esimerkki siitä, miten ihminen haluaa tavoitella tuota samaa yksinkertaisuutta, ja psykoterapia on hyvä esimerkki siitä, minkälaisia yksinkertaisia mutta silti monisyisiä ongelmatarinoita mielemme osaa kyhäillä. Neurobiologit ja uskonnolliset instituutiot pyrkivät nokittamaan tästäkin ylöspäin omine teorioineen. Maailma nyt vain on hankala ja monimutkainen paikka, koska tunnemme ja ajattelemme. Tänään siihen on yltäkylläisyyden ja runsauden vuoksi enemmän aikaa kuin ikinä. Ei ihme, että niin moni menee solmuun.

Itse olen kurkkua myöten täynnä persoonattomia ihmisiä, jotka sanovat asioita kuten: "älä suutu" tai "rauhoitu". Ikään kuin vain positiiviset tunteet olisivat meille ihmisille sallittuja. "Miehiltä kivekset veks, ja sitten kaikki käsiään taputellen askartelemaan jotakin kivaa." Kaikki tämä siksi, että se nyt sattuu olemaan hyvän mielenterveyden hetkellinen trendi.

Eläimellinen paneminen sivutetaan toissijaiseksi vain siksi, että "syvällinen rakastelu" nähdään parempana. Toisaalta johtaisiko jatkuva nussiminen sitten niihin syvällisiin ihmissuhteisiin ja siihen psykologiseen luottamiseen, mitä osa meistä kaipaa ja taitaa? Miten voin oppia rakastamaan ihmistä, jos en suhtaudu asioihin ja ihmisiin henkilökohtaisella tavalla? Jätän kysymyksen avoimeksi. Kokemus on yksi hyvä tapa oppia.

Elämä herättää meissä ihmisissä paljon aggressioita. Esimerkiksi buddhalaisuus ei ole yhden ihmisen ympärille rakennettua totuutta, vaan buddhalaisuuden herättämät sisäiset oivallukset tulisi mielestäni nähdä itselle merkityksellisinä heijastuksina – henkilökohtaisina. Ainakin meikäläisen mielenrauha pysyy suht eheänä silloin, kun hyväksyn sen eläimellisimmänkin osan itsestäni näinkin sosiaalisesti järjestäytyneessä maailmassa mitä nyt elämme. Satunnainen ajatukseni ei kuitenkaan ole mikään kosmisen pakottava laki, eli minun ei tarvitse käyttäytyä kuin eläin, vaan satunainen ajatukseni saa ja voi olla hyvinkin erehtyväinen. Ajatteluni saa joustaa, mutta keholliset reaktioni ovat hyvinkin totta. Jos koen aggressiivisuutta, minun on oltava valmis maksamaan siitä sosiaaliset seuraukset. Enkä todellakaan aio kuolla munattomana hahmona, jolla ei ole mitään sanomista ympäröiviin asioihin, joten aggressiivisuus minuun jääköön. Tämä herättää varmasti kitkaa.

Monissa paikoissa on yleisesti vallalla outo pyrkimys liiankin rauhalliseen tyyneyteen, vaikka asiat olisivat pohjimmiltaan huonosti. Ikään kuin kurjuus olisi jonkinlainen hyve. Kurjuus peitetään keinotekoiseen pyhään ja asiat selitetään pois. Eletään pelossa, että jotakin pahaa sattuu, ja kun sitten aina jotakin ikävää ilmaantuu, niin todetaan elämän olevan juuri sitä, eli kurjaa. Lopuksi hyväksytään kiltin naiivisti kaikki ylimitoitetut paapovat varatoimet. Ei osata nähdä esimerkiksi aggressiivisuuden kannattelevaa ja hyvältä tuntuvaa voimaa, joka itseasiassa suojelee myös psyykettä ja henkilökohtaisia uskomuksia.

-Joonas

Kirjoittaja kokee olevansa ihminen.

Aiheeseen liittyvää kirjallisuutta:

Mika Mäkeläinen - Kimlandia: silminnäkijänä Pohjois-Korean kulisseissa

Kari Enqvist - Suhteellisuusteoriaa runoilijoille

Kari Enqvist - Uskomaton matka uskovien maailmaan

Kari Enqvist - Kangastuksia varjojen talossa: todellisuutta etsimässä

Esko Valtaoja - Tiedon jano: vuosi seikkailuja tieteen viidakossa

Esko Valtaoja - Kaiken käsikirja

Esko Valtaoja - Kohti ikuisuutta