Ylimielisyydestä

Ykä kutsui filosofeja ylimielisiksi. Aluksi täytyy ymmärtää, että filosofia on jo lähtökohtaisesti todella vaikea laji, ja jos sitä ei edes yritä ymmärtää, sen voi tulkita ylimielisyytenä. Pinnallisiin ylimielisyyden mittareihin en nyt vaivaudu menemään.

Filosofointi Ykän ja hänen porukkansa kanssa olisi joko sosiaalinen itsemurha tai sitten sosiaalinen kolmoismurha. Enkä lähde kokeilemaan kumpaan vaaka kallistuu. Ei siitä mitään voita.
Vastasin Ykälle, että olen hyvin tyytyväinen omaan elämääni nimenomaa filosofian ja filosofisten taipumuksieni vuoksi. Ja että oma elämäntyytyväisyyteni vaatii sen, etten yli- tai alimittaa kykyjäni.
 
Selitän: kun arvioi kykyjään oikein ja rehellisesti, on suurempi mahdollisuus saavuttaa mitä haluaa: sitä on tyytyväisyys - asioiden haluamista ja niiden saamista - tyytymistä saamaansa.
Tyytyväinen ihminen osaa siis haluta ja saada. Tai vähintäänkin tyydyttää halunsa.
Tyytyväisen ihmisen ei tarvitse liikoja valittaa, siksi hän on tyytyväinen. Siksi elämäni on tyytyväistä. Olen halunnut ja saanut. Kovaa puhetta, järkevää puhetta, ja jeesus kuinka ärsyttävää puhetta. 

Täydellinen ihminen joko on tai ei ole ylimielinen, mutta me muut tavikset ollaan ylimielisyyksinemme ja vihoinemme jossakin välimaastossa.
Kyllä meistä kaikista ylimielisyyttä irtoaa. Ei hätää. Eikä siitä nyt niin kovin ylpeä kannata olla. Välttämättä.

Joku saattaisi vastata, että me molemmat olemme tavallaan oikeassa, mutta se olisi väärä vastaus.
Minä olen oikeassa, Ykä väärässä.

Ykä tulkitsee ja spekuloi, eikä tulkinta ole suurin totuus. Vain suurimman totuuden kautta voidaan punnita, täsmääkö asia yleispätevästi.
Väärässä oleminen on vähän kuin valehtelu: sitä joko tietää olevansa väärässä ja valehtelee olevansa oikeassa, tai sitten ei tiedä olevansa väärässä ja selittää, tai sitten kyseessä on jotakin niin epäselvää ja epätäsmällistä, ettei ole mitään mieltä kutsua sitä oikeaksi tai vääräksi, rehellisyydeksi tai valehteluksi, totuudeksi tai epätotuudeksi, vaan enemmänkin jaaritteluksi, jolla ei ole suuremman totuuden - yleispätevän totuuden - kanssa mitään tekemistä.

Yleisestajuisella tyytyväisyydellä on omat ehtonsa, ja jos täytän sen kriteetit, olen tyytyväinen vain yleistajuisella tavalla. Yleistajuisen tyytyväisyyden ehdot on keskinäinen ymmärrys - kyky puhua ja ymmärtää "samaa kieltä".

Ykän todistustaakka on paljon suurempi. Hän puhui kaikista filosofeista ylimielisinä. Vai puhuiko?
Jos puhui, niin sitä on yksinkertaisesti mahdotonta todistaa. Mutta tuskinpa puhui. Hän ei ole voinut tutustua kaikkiin filosofeihin. Kukaan ei ole. Oikeasti Ykä tarkoitti puheillaan jotakin muuta. Mutta mitä? Ehkä hän tarkoittaa jotakin tiettyä filosofista piirrettä, joka hankaa häntä vastaan. Kuten esimerkiksi saivartelua. Meitä oli huoneessa seitsemän ihmistä, joten kyseessä oli luultavasti jonkinlainen piikki minulle tai lajia kohtaan, koska minä ainoana harrastan saivartelevaa filosofiaa. Tyytyväinen saivarteleva filosofi luultavasti vaikuttaa ylimieliseltä. Ei tulkinnassa itsessään ole mitään väärää, kunhan homman tajuaa tulkinnaksi - ei totuudeksi.
Ylimielisyydellä on kumminkin ehtonsa, jota laiska tulkinta ei ota huomioon.

Ylimielisyys ei ole hyvä asia. Koskaan ei ole hyvä ylimitata tai alimitata kykyjään. Mutta sitä me ihmisraukat teemme jo ihan lapsesta asti. Kävelemään ei opita kaatumatta. Voisi jopa väittää, että lapset ovat ylimielisiä, mutta eikö se olisi jo kohtuutonta liioittelua? Filosofia ei pelaa tällaisten rajatapausten parissa. Ylimielisyys vain viittaa jonkinlaiseen kypsyyteen - tai paremminkin kypsyyden puutteeseen - tilanteessa, jossa kypsyyttä odotetaan. Kypsyys voisi siis olla puhekielisen ylimielisyyden ehto.

Aikuistuessa - kypsyessä - oma arviointikyky tarkentuu ja täsmentyy, jolloin arviointikykyä myös odotetaan ja vaaditaan meiltä. Ikävä silti nähdä, että moderni ihminen on vieläkin todella pinnallinen ja mittaa asioita liian usein tietynlaisten epäselvien persoonallisten piirteiden kautta, ja on niissä ehdoton. Tämä tekee sen, että arkielämässä ylimielinen on hän, joka nyt sattuu perstuntumalta vaikuttamaan epämukavalta tai vaikealta ihmiseltä. Olkoon näin. Mutta samalla mentaliteetilla sodassakin vihollinen olisi aina vain ylimielinen luuseri, vaikka se olisi kuinka paljon parempi ja ylivoimaisempi. Sellainen on riskiä toiveajattelua, joka voi johtaa katastrofiin ja itsetuhoon.
 
Tänään ylimielisyydestä taidetaan käyttää jopa persoonallisuushäiriöön viittaavaa termiä "narsisti". Eli yhä enemmän mennään sillä, että ihminen on häiriintynyt, jos hän ei ole mukava.

Ykällä on kaksi kaveria: äärimmäisen naiivi positiivari, joka potee ikuista syyllisyyttä kaikesta, jopa liian pienten verojen maksamisesta. Naiiviuden vuoksi on vaikea sanoa onko henkilöllä kykyä ylimielisyyteen. Positiivari noudattaa kiltisti lakia, vaikka laki olisi typerä. Liika naiivius on kirjaimellisesti lapsellista ja epäkypsää, eikä epäkypsyys kehitä mitään älyllisesti sujuvaa. Kunhan itsellä on kivaa ja epäsyyllinen olo. Leikkisästi sanottuna: positiivari saisi kyllä olla hiukan ylimielisempi.
Ja sitten on se toinen tyyppi, joka luulee olevansa valaistunut buddha. Tämä buddha on niin henkinen ihminen, ettei hän tunnista maallisuutta tai käytännön elämää yleensä. Hänen mukaansa kaikki kyllä paranee seuraavassa elämässä, jos olo on tänään autuas ja sädekehämäisen hyveellinen. Miksi hän siis välittäisi mistään maallisesta, ja ottaisi riskiä henkilökohtaisen reinkarnaation epäonnistumisesta? Pelkoa täynnä sekin ajattelu. Ja syyllisyyttä.
Nämä kaksi tyyppiä tukevat luonnollisesti Ykän vääristynyttä mielikuvaa ylimielisyyksistä, kuten juorukerhoilla tapana on - olla toistensa tukena ajattelematta asioita sen syvällisemmin. Ylimielisyys tarkoittaa heille enemmänkin ärsyttävyyttä kuin kyvyllisiä ominaisuuksia. Siihen päättyy heidän kykynsä havaita ja käyttää kieltä.
Positiivarille vaikea filosofinen kommentti on ylimielinen vääryys, ja valaistuneelle buddhalle älyllinen kilpailu on uhka. Siksi saivartelevan filosofin ylimielisyys on heille päivän selvä asia. Jotenkin näin uskon. Olkoot totuus mikä tahansa.

Toisaalta "muut" on niin laaja käsite ja sehän tarkoittaisi kaikkia muita kuin itseäni. En minä niin pieni ole, etteikö minulla jotakin tarjottavaa joillekkin ole. Töissä jotkut oikeasti tarvitsevat neuvojani, koska kaikenlainen pätevyys saavutetaan vasta toistolla ja ajan kanssa, ja si5ä minulla riittää - osaamista. Ja koska olen itse pätevä, olisi vääryys olla auttamatta niitä jotka eivät vielä osaa. Siinä mielessä on hyvä olla valmis puuttumaan epäkohtiin ja neuvoa, kuin että tuijottaa vain vieressä tekemättä mitään. Mutta eikö pyytämätön neuvo olekkin vittuilua? Mielestäni on myös vittuilua jos osaamaton paskoo kaiken.

Jos mittaan kykyni oikein, osaan puntaroida minkälaisiin tilanteisiin näkemykseni oikeasti sopisivat. Ei kai minuakaan nyt sentään kaikkien elämä ja puuhailu kiinnosta. Itseasiassa aika harvan. Meneekö nämä mittaukseni "aina" oikein? Se on hyvä kysymys esittää. Tuskinpa. Mutta kukapa sitäkään tietää. Toivottavasti en pasko liikaa juttuja. Siinä vilpitön toiveeni. Totuus ei ole helppo asia, mutta näkemyksellisyys onkin sitten jo toinen juttu. Näkemyksiä on helppo antaa, ja osan näkemyksistä voi ottaa ihan vitsinä.

En usko että meikäläisen kannattaa viettää aikaa ihmisen kanssa, joka näkevät minut ylimielisenä. Mitä meillä olisi toisillemme annettavaa?