Tulin järkiini ja unohdin

Muistamisissakaan ei heti tarvitse lähteä kokonaista maailmaa pelastamaan, tai parhaan elämän reseptiä laatimaan, sillä siitä seuraisi vain lisää merkityksettömiä asioita muistilistaan. Sitä voi vaan funtsia käsillä olevia asioita. Esimerkiksi kun emäntä sanoi: "voimme sitten tukholmassa kysyä infosta bussien aikataulut", minä jäädyin. Miten niin voimme? Mieluumin tuhlaan aikani etsimällä bussiaikataulut netistä, sen sijaan, että kysyisin niitä ohimennen terminaalin infosta, ja sitten vielä luottaisin henkilökunnan sanaan. Toisekseen en varmasti hyppää bussin kyytiin, koska bussit voivat olla myöhässä, ja sitten voimme myöhästyä laivasta. Mieluummin kävelen ja varmistan kaiken.

Joku voisi sanoa, että ajatteluni on pelkoperusteista. Ehkä on. Tai etten luota riittävästi infohenkilöstön sanaan. Varmasti sitäkin. Mikä lääkkeeksi? Ainakin se, että unohdan mitä olen. Sitähän buddhalaisuudessakin liputetaan. Löytämään asioita itsensä kadottamisella. Eli käytännössä vain unohtaisin turhan ja yksinkertaisesti kysyn infosta bussin aikataulut. Sitten hyppäisin bussin kyytiin. Unohtaisin että muitakin vaihtoehtoja olisi. Unohdan pelkoni ja epäluottamukseni ja nautin sujuvasta elämästä kävi miten kävi.

Väitetään että unohtaminen on vaikeaa, mutta ei sellaista pidä ajatella. Ajatukset ovat kuitenkin melko spontaaneja, kunhan niissä ei märehdi. Ajatuksilla voi leikitellä. Ja se kasvaa mitä ajattelee. Eikä ajatuksilla ole välttämättä syy- ja seuraussuhdetta fyysiseen elämään. Se on hyvä ymmärtää.

Toki aina ei parane itseään kadottaa, mutta se on sitten taas luonteeltaan arvokysymys. Olisi toivottavaa muistaa olevansa esimerkiksi vanhempi lapselleen. Ettei kävisi mitään yber typerää kuten: "oi, anteeksi lapseni, unohdin sinut viikoksi yksin kotiin, kun livahdin extempore ulkomaanmatkalle". Tällöin syyllisyyden ääni voisi olla aika voimakasta. Enkä tiedä kannattaako tuollaista syyllisyydentuskaa sivuuttaa. Mutta kuten sanottu: arvokysymys. Ja tuskinpa niin kovin hallittavissa olevaa..