Todellista viisautta. Onko sitä?

Ajat eivät ole juuri antiikista muuttuneet, vaikka nyt siihen olisikin yhä paremmat edellytykset. Emme vieläkään kykene hyödyntämään hyvinvoinnin mahdollisuuksia niin optimaalisesti kuin voisimme, sillä uskomme liiaksi kaikenlaiseen vanhaan ja joutavaan. Ilmiönä tämä ei ole kuitenkaan uusi.

Jo ajanlaskumme alussa Roomalainen valtionmies, stoalainen filosofi Seneca totesi kuluneen fraasin: "ennen kaikki oli paremmin". Senecan mukaan syykin tähän "viisauteen" oli itsestään selvä; muinoin kaikki oli paljon yksinkertaisempaa. Kuulostaako tutulta? Moni on edelleenkin Senecan kanssa samaa mieltä, mutta onko yksinkertaisuus silti aina viisaampaa ja parempaa?

Miksi yksinkertainen muka olisi pelkästään hyvä asia? Yksinkertainen on vain ja ainoastaan yksinkertaista. Toki jotkut asiat on hyvä pitää yksinkertaisina, kuten arkiset tottumukset ja tavat, näin emme jatkuvasti joudu tekemään uusia mieltä uuvuttavia päätöksiä, mutta tämä on kuitenkin enemmänkin henkilökohtaista kykyä; aikaamme ja kulttuuriimme sidottua mieltymystä saada arki rullaamaan energiatehokkaasti, kuin jonkinlainen täsmällinen yleispätevä viisaus.

Ruokalistat ja kauppapäivät eivät ole merkki suoritusyhteiskunnan epäromanttisesta oireilusta, vaan ne ovat terve mahdollisuus yksinkertaisuuteen. Siinä mielessä ne ovat viisaita. Samainen yksinkertaisuus ei silti ole toimiva lääkeaine kaikkeen, minkä yhä kasvava kyynisyys ja lukuisat loppuun palamiset hyvin osoittavat. Tarvitaan myös älyä - kykyä ymmärtää abstraktioita ja elämän sekä luonnon monimutkaisuutta; eikä pelkästään halvan helppoja ja nopeita yksinkertaistettuja ratkaisuja pikaistuksissa keksittyihin ongelmiin.

Seneca näki aikalaistensa sairaudet johtuvan ensisijaisesti siitä, että ihmiset söivät toisiinsa kuulumattomia ruokalajeja. Hänen mukaansa kehon luonnollinen tasapaino järkkyi tästä aikansa modernista ja ylellisestä tavasta. Ikävä kyllä samaa ajatellaan vielä tänäkin päivänä. Miksi? Meidän on toki hyvä olla perillä tutkitun tiedon uusista ohjeistuksista ja ymmärtää kohtuus kaikissa tekemisissämme, mutta loppuviimein oma kehomme sanelee sen, mitä se haluaa, mitä se käy läpi, ja mitä se kokee. Ihmiskeho ei toimi kuten halvat mielikuvitusköyhät unelmat, vaan päinvastoin, me saamme herkutella moderneilla tekemisillämme ja uusilla luovilla ruoka-annoksillamme, jos suostumme näkemään vaivaa niiden eteen. Tämä vaikuttaa psykologiaamme ja minäkuvaamme positiivisesti, mutta vain jos teemme asioita oikein.

Ongelmia luo kiire, kaikkialla kukoistava pikaruoka ja sen markkinointi, kroonisesti kasvava yleinen väsymys ja turtuneisuus, ja näiden siteenä helpot arkiset ratkaisut.

Seneca uskoi muinaisten askeettisesti eläneiden ihmisten olleen terveempiä nimenomaa siksi, että heidän ruokavalionsa olisi ollut paljon yksinkertaisempaa. Samalla hän luuli muinaisten lääkärien tehtävän olleen lähinnä kevyttä haavanhoitoa. Enempää hän ei olisi voinut olla väärässä. Nimittäin muinainen metsästäjä-keräilijä kuoli valtaosin hyvinkin väkivaltaisesti - tai vaihtoehtoisesti nälkään ja tauteihin.

Toki Senecan puolustukseksi voidaan mainita, että maanviljelyksen kehittyminen yksinkertaisti muinaisten ihmisten ruokailutottumuksia; samaa ravintoa oli nyt enemmän tarjolla, mutta tämä teki meistä reilut kymmenen senttiä lyhyempiä mitä varhaisemmat metsästäjä-keräilijät olivat. Silti metsästäjä-keräilijöiden muut elämäntavat - mikä näkyy vielä tänäkin päivänä joissakin afrikan heimoissa - indikoivat lyhyttä elämää, reipasta lapsikuolleisuutta, raakaa väkivaltaa, eikä tätä voida pitää hyvän elämän eikä hyvän terveyden mittana. Ei turvallisuudessa, ei tasa-arvossa, ei viisaudessa.

Ihmiskunnan alkuvaiheissa Senecan kuvailemaa "luonnonmukaista elämää" oli tarjolla paljon niukemmin kuin tänään. Nykyään meillä on runsaammat mahdollisuudet monipuoliseen ravintoon, arkiseen turvaan ja hyviin sosiaalisiin suhteisiin, mutta hyödynnämmekö me niitä parhaalla mahdollisella tavalla, vai tuhlaammeko aikaamme joutaviin julkisiin egoistisiin riitoihin? Tämä kysymys olisi viisasta kysyä itseltään. Ihminen on älykäs olento, ja sitä älyä soisi käyttää muuhunkin, kuin vain omaan napaansa.

Senecan lailla samanlaiseen eilisen palvontaan uskovat myös monet uushenkiset opportunistit ja muut laiskat ajattelijat. Edelleenkin elää outoja uskomuksia, että esimerkiksi muinaiset askeettisesti eläneet ihmiset olisivat muka olleet terveempiä ja onnellisempia kuin me tänään, vaikka mitään näyttöä tällaisesta ei ole. Päinvastoin, muinainen ihminen eli lähinnä sillä, mitä ympärillä sattui kasvamaan - omaa hyvinvointiaan erityisemmin valitsematta. Moni kuoli nälkään ja aliravitsemukseen, luultavasti sen jälkeen, kun joku vahvempi oli ensin häntä moneen kertaan väkivallalla alistanut. Tropiikeissa eläneet alkuihmiset kuolivat tauteihin, joten nekään paikat eivät olleet ihmiselle mitään rantaloma-utopiaa. Tämä tiedoksi rokotevastaisille.

Nykylasein katsottuna menneisyys oli hyvinkin epäonnista elämää, mistä edelleenkin pyrimme ravisuttamaan itseämme eroon. Samat kuviot kuitenkin pyörivät edelleen; nyt vain isommilla areenoilla. Tänään Venäjä käy julmaa hyökkäyssotaansa Ukrainassa, ja poliitikot riitelevät siitä, mihin Ukrainan viljat voitaisiin toimittaa. Tulisko ne kohdistaa nälkää näkeviin Euroopan osiin, vai nälkää näkevään Afrikkaan? Kuka korjaa poliittiset pisteet? Outo kysymys aikana, jolloin liikalihavuus on yksiä suurimpia haasteita läntisen maailman terveydelle, ja miljoonia pelastanut rokottaminen nähdään uhkana; tosin rokote on nähty uhkana niin kauan, kun niitä on ylipäänsä annettu.

Valinnan vaikeus ja moderni maailma

Valinnan vaikeus on moderni ja yhä kasvava yleismaailmallinen ongelma, jonka problematiikan ymmärtäminen vaatii ensinnäkin yleissivistystä, mutta myös kriittisen eettistä tulkintaa.

Valinnan vaikeudesta kärsivät eniten runollisiin mainoksiin dogmisesti uskovat ihmiset, jotka haluavat löytää onnensa niistä miljoonista markkinoiduista lupauksista, joita lehdet, televisio ja some suoltavat ulos lakkaamattomana virtana. Markkinointi itsessään ei ole väärin, mutta siihen suhtautumista pitäisi opettaa jo peruskouluissa. Toisin sanoen lapsia tulisi opettaa kriittiseen ajatteluun.

Yksi parempaa elämää lupaava mainos voisi olla esimerkiksi tällainen: "Jokainen pystyy löytämään onnen elämäänsä, jos vain käsittää syvimmän minuutensa. Maksa minulle x-määrä rahaa kuukaudessa, niin minä opetan sinulle tien onneen - matka ydinminääsi on vain muutaman klikkauksen päässä".

Runollista eikö vain?

Yksilöllisen onnellisuuden (laajamittaisen elämäntyytyväisyyden) lupaaminen on absurdi ajatus, ja se kielii paljon läntisen maailman narsistisesta ja itseriittoisesta aikakaudesta, jossa omaa napaa tarkastellaan ongelmallisen intensiivisesti ja kaupallisuuteen pyrkien. Ongelmallisuus piilee siinä, että yksilö pyrkii tieten tahtoen diagnosoimaan itsensä joksikin, sairaaksi tai onnelliseksi, ja myydä itsensä sitten pois, sen sijaan, että näkisi minuutensa alati muuttuvana mysteerinä, mitä me tosiasiallisesti ollaan.

Toisaalta yksilöllisen onnellisuuden puolesta täytyy todeta, että on olemassa tutkimuksellisia viitteitä siitä, että kollektiivisissa yhteisöissä elävät ihmiset ovat paljon rajoittuneempia; ryhmän sosiaalinen paine määrittelee voimakkaasti sitä, voiko vaikeista asioista oikeasti puhua. Heille vapauden kokemus voi olla kadoksissa.

Kuitenkin, kukaan yksittäinen ihminen ei voi nähdä maailmaa muiden ihmisten silmin ja samalla luvata persoonallista onnea jollakin mystisellä "oman polun" tai "ydinminän" sapluunalla. Me ihmiset olemme psyykeeltämme melko samankaltaisia kaikessa yksinkertaisuudessamme, eikä "omaa syvintä itseä" ole olemassakaan. Psykologia tieteenä tuo pelikentälle vain hieman parempaa ennustettavuutta asioista - ei taikatemppuja tai parasta itsetuntemusta.

Toisekseen tietoisuutemme ei rakennu mistään kiinteästä, vaan olemme paljolti vaistojen ja kokemustemme summaa, jota yhdistää jatkuvasti asioita selittävä mieli. Psyykeemme on kaikkialla samankaltaista maailmankolkkaan katsomatta.

En löydä mitään muuta eroa poliitikon ja hyvinvointivalmentajan onnellisuuspuheista paitsi sen, että hyvinvointivalmentajan puheisiin virittäytynyt on jo lähtökohtaisesti hieman valmiimpi käärimään omat hihansa ja ryhtymään toimiin, toisin kuin poliitikkoon sokeasti uskova, joka saattaa laiskasti jäädä vain kotiinsa odottamaan parempaa huomista. Onni ei siis ole mitään sellaista, mikä voidaan sinulle kaunopuheisesti myydä, vaan jotakin, jonka eteen sinun tulisi jo lähtökohtaisesti ja vapaaehtoisesti nähdä vaivaa.

Onnellisuuden lupaaminen muille ei ole myöskään ongelmatonta, sillä onnellisuuden ja kärsimyksen välinen kuilu ei suinkaan ole vain psykologinen tahto-kysymys, vaan myös puitteellinen. Puitteet itsessään kuuluvat politiikan piiriin, ja ovat siten sidoksissa laajempiin yhteiskunnallisiin ja geopoliittisiin kysymyksiin.

Hyvinvointivaltion tehtävänä on tarjota ja taata inhimillistä elämää kaikille tasapuolisesti, ja jos siihen ei pystytä, päättäjät tulisi vaihtaa, vaikka sitten vallankumouksella. Kysymys kuuluukin: osaatko sinä rakentaa hyvinvointivaltion, ja jos osaat, miksi et ole sitä jo tehnyt?

Vallankumouksia ei voida toteuttaa, jos ihmiset ovat tietämättömiä, älyllisesti epärehellisiä ja voimiltaan heikkoja. Tämän ymmärtää jokainen totalitarismiin perehtynyt. On hyvä tajuta, että äly ja voima tulisi käyttää yhteiseen rakentamiseen - ei muiden kampittamiseen ja tuhoamiseen, koska näin saadaan aikaan vain niukkuutta, typeryyttä ja kurjuutta.

Jokainen ihminen ansaitsee saada asunnon ja monipuolista ravintoa sekä oikeaa ja ei-kaupallistettua tietoa tyytyväisyydestä (eli onnellisuudesta). Siksi myös voiman ja älyllisen rehellisyyden voi nähdä tietynlaisena kansalaisvelvollisuutena, mikäli haluamme säilyttää edes etäisesti hyvinvointivaltiota muistuttavan statuksemme.
 

Tie onneen

Aitoa itsetuntemusta kasvattaa kehollinen ymmärrys omista voimavaroista, kehon oma persoonallinen reagointi eri ravinnonlähteisiin, liikunnan hyödyn tajuaminen, ja myös hyvät sosiaaliset suhteet. Toisin sanoen tie onneen on liikunta, terveellinen ruokavalio, ja hyvät läheiset ystävät. Psykologinen ymmärrys onnellisuudesta seuraa perässä, jos on seuratakseen. Toimiva parisuhde on ehkä yksi huonoimmin käytetyistä terapeuttisista välineistä, silti yksi voimakkaimmista onnellistajista.

Jos psykologinen ymmärrys onnellisuudesta ei seuraa toiminnallisen elämän perässä tai hyvästä parisuhteesta, sitten tulisi harjoitella terveen yhteyden luomista kanssaihmisiin. Jos yhteyttä kanssaihmisiin ei halua luoda, tätä tahtoa tulee luonnollisesti kunnioittaa. On yksinkertaisesti väärin luoda sellaisia outoja koulukuntia, jotka kertovat, kuka olisi se toksinen onnea vähentävä ihminen ja kuka ei. Toksisuudet ovat vain aistittavia epämiellyttäviä ilmiöitä, eivätkä ne läheskään aina vaadi reagointia. Sen sijaan voimme opetella toistemme sietämisen viisautta ja siitä kumpuavaa kykeneväisyyttä ja voimaa. Voimme myös oppia vi*tuilemaan tarvittaessa takaisin.

Ihminen, joka ei ole vahva, joutuu aina turvautumaan siihen, että laki tai jokin muu suojelee häntä, mutta ihminen, joka sietää vaikeita tilanteita ja kohtaamisia, vahvistuu entisestään. Toisin sanoen vapaaehtoisuus voimaan on tässäkin tilanteessa parempi vaihtoehto, kuin uhriutuva asenneilmapiiri ja siitä kumpuavat mielivaltaiset sosiaaliset pelisäännöt.

Ikävä kyllä, moni lahjakas taiteilija jopa tappaa itsensä siksi, että he tyytyvät arkielämässään vain runoilemaan kurjuudesta, ja ostavat viisaudet ja onnellisuuspuheet miettimättä niiden asiasisältöä, sen sijaan, että karkoittaisivat henkilökohtaista kurjuuttaan kyvyillään ja voimallaan. Ehkä hommassa tavoitellaan jonkinlaista egoistisen hurmoksellista viisautta tai statuksellista kukoistusonnea, toisin sanoen egoa, mutta ei kuitenkaan viitsitä antaa arvoa kärsivälliselle ja pitkäjänteiselle nöyrälle työlle.

Ehkä tämä kaikki johtuu siitä, etteivät terveet elämäntavat edes ole lähtökohtaiselta luonteeltaan mitenkään juhlavia, eivätkä ne korosta yksilön erinomaisuutta, mystisyyttä ja persoonaa, mutta myös siitä, ettei mystisyyteen nojaavien henkilöiden lähipiirissä ole ketään vakavaotteista terveisiin elämäntapoihin ohjaavaa maadoittajaa. On yksinkertaisesti surullista, jos ihminen tappaa itsensä vain siksi, ettei kukaan ota hänen kurjuuttaan tarvittavan vakavasti, ja analysoi siitä terveitä pieniä eteenpäin vieviä askeleita, vaan ympäristö lupaa pelkästään halpamaista egoistista onnea.

Tragedia piilee myös siinä, että nämä halvan onnen henkilöt todella uskovat ja näkevät itsensä edustamassa jotakin parempaa ja viisaampaa tietoa, sen sijaan, että myöntäisivät tiedolliset puutteensa, tai antautuisivat edes älylliseen debattiin, jossa älyllisen säikähdyksen mahdollisuus olisi todella olemassa.

Halvan onnen ihmiset törmäävät väistämättä joskus maailman raadolliseen todellisuuteen, ja silloin jotakin ikävää osuu heidän syvästi varjeltuun narsistiseen haavaansa, ja se sattuu ja lujaa. Tämä kaikki on surullista, väärin ja vältettävissä.

Jokaisen ihmisen elämässä on paljon paskaa tuuria mukana, ja näitä huonon tuurin mahdollisuuksia voimme alentaa yhä paremmalla tiedolla, eikä pelkästään yhä kukoistavimmilla "viisausihmisillä" tai taisteluterapeuteilla.

Viisaus on monen tulkinnan mukaan luonteeltaan sellaista tilannetajua, missä keinovalikoimaa osataan soveltaa ja suhteuttaa tilanteeseen nähden; ja myös sen käsittämistä, että oma arviointikyky on aina jollekin käsitykselle alisteinen. Jos henkilöllä on vakavia mielenterveydellisiä haasteita, on väärin, että terapiamaailma on ruuhkautettu huonolla politikoinnilla ja naiivilla ja halventavalla suhtautumisella mielenterveyteen ja terapiaan.

Mielenterveyskentillä esiintyy myös suoranaista tiedollista epärehellisyyttä. Esimerkiksi älykkyys on mielenterveyttä suojaava piirre, jota tulee hyödyntää hoidoissa ja julkisessa informaatiossa, mutta mielenterveyden ongelmat itsessään eivät johdu älyn puutteesta. On jotenkin outoa, että esimerkiksi Mieli RY on poistanut tämän käsityksen oppikirjoistaan; luultavasti siksi, etteivät ihmiset loukkaantuisi. En ymmärrä, miten kukaan edes voisi loukkaantua älyyn viittaamisesta, sillä psykologiassa äärimmäisen paljon tutkittu IQ pysyy ihmisellä joka tapauksessa samana, onpa hänellä mielenterveyshäiriöitä tai ei. Ehkä Mieli RY haluaa vain varata itsellään oikeuden päättää, kuka on heidän mielestään älykäs ja kuka ei, ja henkilöittää sitä aina tarpeen mukaan. Älyn positiivisen luonteen ja merkityksen kieltäminen on kuitenkin vain ja ainoastaan ampumista omaan jalkaan. On outoa, jos yhtä mielenterveyttä suojaavaa keinoa ei enää julkisesti uskalleta tunnustaa. Se jos mikä on askel typeryyteen.

Elämä on jo lähtökohtaiselta luonteeltaan epäreilua, sillä jokainen mieli ja keho ovat taipumuksiltaan erilaisia. Yhdellä on taipumusta liikalihavuuteen, toisella syöpään, kolmannella alkoholismiin. Myös suojaavat tekijät, kuten atleettisuus, resilienssi ja äly ovat persoonallisia. Ja koska maailma on epäreilu, hyvien ihmisten merkitys korostuu entisestään. Tarvitsemme adekvaattia tietoa hyvinvoinnin lisäämiseksi, mutta myös vähemmän tuomitsemista. Onnellisuus ei ole pelkästään oma valinta, mutta oikeilla valinnoilla voimme tehdä tyytyväisyydestä yhä todennäköisempää yhä useammalle.

Viisas ihminen osaa tuomita muita tilannetajuisesti siten, että ympäristö muuttuu kohti terveempiä valintoja. On yksinkertaisesti typerää, jos taiteilija ensin sulkee viinipullon korkin vuodeksi, korostaa onnellista nykyelämäänsä ja vanhaa kurjuuttaan samaan hengenvetoon somepalstoilla, kirjoittaa raittiiden vuosien hurmoksessaan pari menestyskirjaa, hänelle julistetaan viisaan selviytyjän maine tuotteliaisuutensa ja runollisuutensa tähden, ja sitten hän yllättäen tappaakin itsensä, ja sitten kerätään hänen nimissään vielä rahaa mielenterveystyöhön. Tämä kaikki on väärin siksi, että se on sekä surullista että vältettävissä.

Antiikin hoitokeinoja

Antiikissa lääkäri saattoi hoitaa hulluutta juottamalla potilaansa känniin. Näin tehdessään lääkäri toivoi tunnepitoisen humalakokemuksen tarjoavan potilaalle sellaisen sysäyksen, joka saisi ajatukset uusille uomille. Toisin sanoen lääkäri pyrki oivalluttamaan potilasta päihdyttämällä hänet.

Moniko pyrkii tänään oivalluttamaan itseään perjantai-känneillä? Hyvä kysymys. Myös huumeiden käyttö "ihmisyyden oivalluttajana" on voimissaan. Rauhaa rakastava hippi uskoo hampun voimaan itsensä ja koko maailmanrauhan pelastajana, ja LSD trippaileva narkomaani kokee totuuden löytyvän sekavasta mielikuvituksesta.

Humalaa ja hurmosta lupaavat antiikin lääkärit olivat tietysti vauraiden ihmisten suosiossa, vaikka rikkaat hyvin tiesivätkin, että korttelin päässä saattoi asustaa se toinen lääkäri, joka oli täysin päinvastaista mieltä humalan mukaoivalluttavista vaikutuksista. Siispä jo antiikin aikana ihmiset vain päättivät mielivaltaisesti sen lääketieteellisen totuuden, mikä milloinkin kuulosti mukavalta ja mieluisalta. Itsereflektioon ja tiedon soveltamiseen ei välttämättä paljoa panostettu, kuten ei tehdä tänäänkään somen ja googlen pikatiedon aikakautena. Riittää että vastaus on nopeasti helpottava.

Itsereflektio on monelle samankaltainen trippi, kuin LSD on narkomaanille - pelkkä mielikuvitusmatka vailla todellista muutostoimintaa. Uusiin epämukaviin huoneisiin ei välttämättä mennä, vaikka nimenomaa se voisi olla loppuelämän kannalta käänteen tekevä kokemus.

Antiikin aikana lääketiede ei tietenkään perustunut mihinkään yhteisesti tunnustettuun oppiin, vaan kaikki empiria ja uskomukset kulkivat lähinnä suvussa tai tarinoissa. Silloin ei yksinkertaisesti ollut mitään yhteistä tutkimustulosta mihin nojata. Toisaalta, jos omin silmin havaitsi mitä tuhoa esimerkiksi humalatila teki, tuskinpa sellaiseen toimintaan itse nojautui, markkinoitiinpa sitä kuinka oivalluttavana tahansa.

Tänäänkin voidaan kysyä: miksi mennä jonkin traumaterapeutin pakeille, jos hän käyttäytyy itsekin kuin hurmoksellinen saarnaaja luvaten onnea ja rakkautta, ja vaikuttaa edelleenkin olevan traumansa pauloissa? Haluanko itse oikeasti elää sellaisessa korostuksellisessa hurmiossa?

Viisas elämä - totta vai tarua?

Vielä tänäkin päivänä voidaan kysyä, millainen on se kuuluisa viisas elämä? Toisin kysyen, millainen tieto ohjaa arkielämämme valintoja ja määrittää sen, minkä päätämme olevan viisasta ja minkä emme? Kannammeko sukumme traumataakkaa yhä yllämme, ja siksi vain reagoimme asioihin itsellemme haitallisilla tavoilla, vai hahmotammeko tilanteissa jotakin omasta psykologiasta / kehosta kumpuavaa? Miltä kehollinen ja mielellinen terveys edes tuntuu?

Kuka tahansa kykenee vastaamaan näihin kysymyksiin itse, mutta vain niillä tiedoilla ja taidoilla, mitä hänellä jo on.

Tutkimuksellisesti ollaan yleisesti sovittu, että kaikenlainen viisaus on pitkälti tilannetajua. Olen tästä samaa mieltä. Ihmisen suurin tragedia piileekin siinä, ettei hän tunnista omaa tilaansa. Ihminen ei tunnista mikä on tervettä ja mikä sairasta, vaan niiden oppiminen sekoittuu aisteihin, vaistoihin ja vallitsevaan kulttuuriin. Empiirinen tieto sivuutetaan usein vain siksi, että se tuntuu liian epämukavalta.

Olemme hyvin pieniä olentoja valtavassa maailmankaikkeudessa, silti saatamme paisuttaa pienenkin murheen valtavaksi taakaksi, tai korostaa onnellisuuttamme tuhoavilla hurmoksellisilla tavoilla. Mitä vähemmän tietoa maailmasta ja maailmankaikkeudesta omaa, sitä vähemmän elämäänsä ja toimintaansa kykenee kyseenalaistamaan ja muuttamaan. Siinä piilee tilannetajun ironia.

Vapaa tahtomme operoi pelkästään sillä tietomäärällä, mitä siihen on pumpattu. On lohduttavaa pohtia omaa menneisyyttään ja todeta seuraavaa: "ennen minä toimin sillä ymmärryksellä, mitä minulla silloin oli. Mutta ennen oli ennen, nyt on nyt." Tämä oivallus korostaa sitä, ettemme ikinä tule niin täydellisen viisaiksi, että älylliseen laiskuuteen olisi varaa.

Muodikkaat kyseenalaistamisen työkalut, kuten esimerkiksi radikaalirehellisyys, auttavat ihmistä luultavasti samalla tavalla kuin antiikin humala ja hurmos; ajattelu nytkähtää tunnepitoisesti johonkin uuteen. Syntyy jonkinlainen uusi oivallus ja perspektiivin muutos. Se ei kuitenkaan takaa vielä viisaita valintoja, sillä viisaus itsessään on luonteeltaan henkilökohtaista empiriaa; laajaa kokemusperäistä tietoa - ajan kanssa karttuvaa ymmärrystä, josta voi muodostua tilannetajua, jos on muodostuakseen. Ihmisen ei siis tarvitse tehdä kaikkia virheitä itse, vaan hän voi oppia myös muiden virheistä, tuntuupa tämä virheen tekijästä itsestään kuinka epäreilulta tahansa.

Radikaalirehellisyys voi väärissä käsissä muistuttaa enemmänkin idiotismia kuin avunantoa, jos esimerkiksi toimivat tavat muutetaan hetken mielijohteesta epätoimiviksi toimintatavoiksi. Toisaalta radikaalirehellisyys saattaa myös oivalluttaa. Itse täytyy nämä riskit laskea ja ymmärtää.

Hurmoksesta häpeään on ehkä klassisin esimerkki oivaltamisen riskeistä. Peiteltyä tai tiedostamatonta häpeää on helppo kompensoida hurmoksellisella onnella, mikä seuraa jokaisesta uudesta oivalluksesta, mutta oman voiman puutteessa oivallusten runsas määrä ja niiden tunteikas vuoristorata voi lopulta ollakin niin haurasta ja koukuttavaa, että ihminen päätyy lähinnä suojelemaan hurmostilaansa, sen sijaan, että kasvattaisi henkistä hyökkäävää vahvuuttaan. Tämän lisäksi kaikki älyllinen kritiikki torjutaan, ja se nähdään lähinnä hurmoksen pilaamisena. Ihminen ei silloin pärjää tiedollisella tasolla muille, vaikka oivaltaisikin paljon, eikä hän siksi kykene nostamaan laadullista kokemusta omasta itsestään, vaan pysyy jatkuvasti hauraana, säikkynä, ja pelkästään "omien oivallustensa varassa". Tähän auttaa lukeminen ja epämiellyttäväkin uusi tieto.

Ihmisessä on heikkoutta, josta tulee pyrkiä pois kohti vahvuutta, mutta ihmisessä on myös haavoittuvuutta, jota tulee osata jakaa niille turvallisille ihmisille, jotka kääntävät haavan voimaksi.

Hurmoksellisuus itsessään ei kieli onnesta, vaan se kuvaa enemmänkin jonkinlaista intohimoista flow-tilaa, joka on luonteeltaan persoonallista, ja usein uskonnollista ja erinäisiin uskomuksiin perustuvaa.

Hurmoksen lupauksellisuus ja älyn vakaamus puolestaan riitelevät keskenään. Tässä kohden voikin esittää kysymyksen: haluaako älykäs persoona säilyttää oman älyllisen jäsentyneisyytensä, vai ostaa ymmärryksensä ja käsityksensä hurmoshengessä tarjotusta tiedosta? Eli kääntyykö esimerkiksi tappara-fani kannattamaan tepsiä vain siksi, että lätkäpeli pelataan Tampereella tappara-fanien keskuudessa? Voittaako rationaalinen päättely, vai ohjaako mieltä huutoäänestys ja kanssaihmisten mielipiteet? Mene ja tiedä. Itse en ole kovinkaan hurmoshenkinen ihminen, mutta ilmeisesti sellainenkin auttaa. Kokemuspohjalta en voi tähän vastata.

Mitä vähemmän kärsimystä ihminen kokee, sen parempi, vai meneekö se ihan niinkään? Kärsimyksen ymmärtäminen itsessään vaatii nöyrää korvaa, itsereflektiota ja älyllistä ja tiedollista tilannetajua. Tulee ensinnäkin nähdä minkä luontoinen ympäröivä kärsimys on, ja että onko se vain omaa henkilökohtaista tunnetilaa, vai juontaako kärsimys ympäröivästä ilmapiiristä, vai sekä että? Tilannetajun kehittyminen vaatii tilanteisiin antautumista, liittyipä siihen kärsimystä tai ei. Siksi tähänkään kysymykseen ei ole tarjolla yleispätevää viisauden sapluunaa. Kärsimystä on niin paljon kun sitä on. Siinä se.

Summa summarum, viisaudet eivät kilpaile keskenään, sillä keskinäinen ymmärrys on viisauksien yhteinen tavoite. Viisaat eivät viihdy vain toistensa seurassa, vaan kaikkialla, koska viisaus on piiloutunutta tietoa ja taitoa, mitä kanssaihmisistä voi nostattaa esiin.

Aiheeseen liittyvää kirjallisuutta:

Daniel E. Liebermann - ihmiskehon lyhyt historia: evoluutio, hyvinvointi, sairaudet

Marke Ahonen - ooppiumia ja ajatusharjoituksia: kirjoituksia antiikin lääketieteestä ja filosofiasta

Anders Hansen - aivoblues: miksi voimme huonosti, vaikka kaikki on hyvin

Pia Puolakka - Narsistit vankilassa: oikeuspsykologi kertoo

Minuun saa olla yhteydessä keskustelevalla tavalla. Arvostan vaivannäköä ja pohdittuja ajatuksia.

Löydyn:

Sähköposti: joonas.lehtinen88@hotmail.fi

Kotisivut: www.jjsport.fi

Instagram: salon_taide_ja_filosofia

ps. tapaan myös mielelläni kahvin merkeissä.