Tahdonvoima ei ole hyveen merkki
19.03.2024
Hyveellisen ihminen ei tarvitse liiemmin käyttää tahdonvoimaansa.
Kuvitellaanpa parisuhdetta hyveellisen ihmisen kanssa. Olisi se aika kummallista, jos ei haluaisi halata omaa kumppaniaan. Kaikki eivät halua, joten olkoon niin. Hyvää voi olla ilman halauksiakin. Mutta yleisesti hommaa voi pohtia näin: "joudunko jatkuvasti ponnistelemaan sen eteen, että halaan omaa kumppaniani?"
Jos halaus on elämänlaatua parantava juttu, ei sitä tulisi joutua tekemään väkisin. Tahdonvoima ei siis ole hyvä merkki, kun puhutaan halailusta.
Mutta muutakin täytyy pohtia. Mikä voisi olla pahaksi suhteelle?
Pahekin on tahdonvoimallinen kysymys. Nimittäin olisi se aika kurjaa, jos suhteen toinen osapuoli joutuisi jatkuvasti tekemään työtä itsensä eteen, ettei vain solvaisi toista. Hyveellisellä ihmisellä ei tulisi mieleenkään tehdä pahaa kumppanilleen. Ei henkisesti eikä fyysisesti. Eli jos joutuu tekemään lujasti tahdonvoimallista työtä sen eteen, ettei ole vittumainen ja vaikea ihminen toiselle, ei silloin ole myöskään hyveellinen ihminen. Ehkä sitä voisi kutsua pyrkimykseksi olla parempi ihminen, mutta ei missään nimessä hyveellisyydeksi. Vaikeat ihmiset eivät nimittäin "rakasta kumppaniaan hieman enemmän kuin muut". He ovat vain vaikeita.
Eli luonteenpiirteellinen hyveellisyys on siis jotakin kahden paheen välissä olevaa: silloin ei suututa liian herkästi toiselle, mutta ei myöskään tyydytä olemaan se kaiken paskan vastaanottava lapanen. Hyveellisellä ihmisellä tämä kaikki tulee luonnostaan, eikä se vaadi häneltä liiemmin tahdonvoimaa.
Voisi siis ajatella, että hyvässä suhteessa on hyvä olla ihan noin vain silleen. Mahdollinen halailu olisi luontevaa eikä pakotettua. Näin myös etäännyttävä jännitteisyyskin erottuisi, koska se olisi merkki välttelystä. Ja ehkäpä joskus pitääkin vähän vältellä toista. Eikä siis niinpäin, että molemmat tekisi hitosti tahdonvoimallista duunia sen eteen, että viihdytään yhdessä, tai että ollaan jatkuvasti varpaillaan siitä, ettei kumpikaan vain suututtaisi toinen toistaan. Myöskään tyhjänpäiväinen oleminen ei mielestäni täytä hyvän suhteen kriteereitä. Se olisi enemmänkin kumppaniin tottumista tai tyytymistä. Joku tyytyy juoppoon, toinen ei.
Mielestäni kelpo ohje kuuluukin: rakasta rakkaitasi, vihaa vihollisia. Siinä täytyy ymmärtää mitä viha on, mutta myös miten vihollinen on naamioitu tai naamioitunut. Lähimmäistä on helppo rakastaa, koska lähimmäisen voi halutessaan oppia tuntemaan, mikäli hän vain suostuu olemaan rehellinen. Mutta tuntemattomia ei voi rakastaa. Silloin rakastuu lähinnä omaan mielikuvitukseen, omaan toiveajatteluun tai omaan luuloonsa. Jos rakastaa sometähteä, telkkutähteä tai poliitikkoa, niin mitä ihmettä silloin edes rakastaa? Ja jos vihaa lähimmäistään siksi, ettei hän ole kuin sometähti, telkkutähti tai poliitikko, niin mitä ihmettä silloin edes vihaa?
Ihminen on mitä on. Jos joutuu tekemään hitosti tahdonvoimallista duunia asioiden eteen, ei se ole enää hyveellisestä luonteenpiirteestä kumpuavaa, vaan jotakin muuta. Terveisiä vaan kaikille pääpunaisena somettaville maailmanparantajille ja laiskoille vetelyksille: kyllä se siitä. Joskus.
Toki hyveelliseksi voi tulla. Se vaatii tahdonvoimallista työtä. Siinä piilee homman ydin ja paradoksi. Rehellisyydellä pääsee pitkälle, mutta se onkin jo toinen aihe.
Olenko minä hyveellinen? Miksi hitossa uskoa kenenkään julistuksiin..