Riittääkö jos osaa?

Vähäinenkin liikunta tekee hyvää. Tämä ei ole suuri uutinen, jos lausuja on tavallinen höntsäsählyä vetävä pyöräkuormaajakuski. Mutta jos sen sanoo mukava psykiatri, niin eiköhän lehdistö huuda jo hoosiannaa. Meikäläiselle se käy, sillä psykiatria on tutkivaa tiedettä, ja tämän kaltaiset perusasiat tarvitsevat muistuttelua.

Pahimpia terveysneuvoja antavat somen uusmuotiset "mielen asiantuntijat", jotka kauppaavat palvelujaan polkemalla muita alas. Eräskin lyhytterapeutti totesi päivityksessään jotenkin näin: "luota viisauteeni, älä johonkin taksikuskiin". En tiedä mistä lyhytterapeutin korostuva usko omaan mielenviisauteensa kumpaa, sillä samaisessa päivityksessä hän ilmoitti ravaavansa tiiviisti psykoterapiassa. Onko sellainen sitten hyvän mielenterveystaitajan merkki, mene ja tiedä. Ehkä se tasapainoinen taksikuski osaa luontevammin hyödyntää lähipiirinsä tukiverkostoa, eikä siksi oireile sen näkyvämmin? Näistä kaupallisesta väännöstä tulee väistämättä mieleen mainostelevision markkinahuuma, jossa aromipesän sanotaan ratkaisevan kaikki ruuanlaiton ongelmat. Nyt vain ihminen on rikki, ja aromipesä korvattu terapialla.

Se, että itse oivaltaa jotakin elämästä, ei vielä tarkoita, etteivätkö muut olisi sitä jo tehneet. Sellaista on nöyrä suhtautuminen ihmismieleen, itseen ja elämään. Paljon on kiinni siitä, millaisia kysymyksiä osaamme esittää. Hyvässä porukassa kysyminen on mielekästä, ja hyvässä kysymysten ilmapiirissä ihminen oppii kyselemään, uskomaan ja luottamaan.

Joskus, syystä tai toisesta, kysymyksiä pelätään, ja siksi elon opit hankitaan jostakin ahtaan dogmisesta, kuten raamatusta, koraanista, tai asenteellisesta tietokirjasta. On helppo olettaa asioita ja luoda johtopäätöksiä statuksista, juoruista ja pienistä vihjeistä, koska silloin ei tarvitse itse sortua johonkin niinkin nöyryyttävään, kuin kanssaihmiseltä kysymiseen. "Mitä siitäkin tulisi, jos terapeutti kysyisi joltakin taksikuskilta mielen asioista?" Huomaa ironia.

Jos ei ikinä kysy erilaisia mielipiteitä ja näkemyksiä, oma maailmankuva säilyy vääristyneen puhtoisena. Naiivin henkisen kasvamattomuuden kruunaa se, kun suuri joukko samanmielisiä suojelee omaa vaaleanpunaista höttömaailmaa. Itse arvostan rehellisyyttä ja keskustelevaa otetta, silti kaikki mielipiteet eivät ole käyttökelpoisia. Sitä varten tarvitaan itserehellisyyden suodatin, ja ymmärrystä omista tarpeista ja kyvyistä.

Monesti mietin, millaista suvereniutta ihminen hakee esimerkiksi terapeutin statuksella? Pyritäänkö sillä jonkinlaiseen psykologiseen paremmuuteen, vai ohjaako toimintaa puhdas mielenkiinto kanssaihmisen auttamiseksi? Ehkä vähän molempia? Joidenkin psykoterapeuttien asenne on liian snobia, työelämälle sokeaa ja niin ylimielisen rumaa, että heikompia hirvittää. Ja silti jotkut lyhytterapeutit kopioivat samaa käytöstä itselleen. Se on väärä suunta humanismille, jonka tulisi palvella ihmisyyttä yleisesti. Osalle psykologiasta on tulossa pelkkää teknistä suoritusta, vaikka terapiahuoneissa ei tapahdu mitään sen ihmeempää taikaa, kuin esimerkiksi hyvissä höntsäliikuntaporukoissa.

Itse olen tyytyväinen niihin psykoterapeutteihin, jotka viitsivät kouluttaa lyhytterapeutteja kohtaamaan uusia yhteiskunnallisia haasteita. Silti yhteiskunta tarvitsee asenteellistakin muutosta, etenkin yksilökeskeisyydessä.  Kasvavat mielenterveysongelmat johtuvat ihan muusta, kun yksilöistä itsestä. Meissä ihmisissä on sisäänrakennettua mielenterveydellistä osaamista ja viisautta, mutta kuten sanottu, mies tarvitsee elääkseen muutakin kuin leipää.

Sain siis luettavakseni Helsingin sanomien artikkelin liikunnan hyödyistä. Äänessä oli tunnettu ruotsalaispsykiatri ja tietokirjailija Anders Hansen. Juttu oli virkistävää ajatusjuoksua kaiken nykyisen ongelmapuheen keskellä. On suuri ilo lukea tieteilijästä, joka painottaa ihmisen moraalittomuutta. Ihminen nyt vain on sitä mitä on. Humeen giljotiinia lainaten: "siitä, miten asiat ovat, ei voida vetää loogisia johtopäätöksiä siitä, miten asioiden tulisi olla".

Ihminen ei ole mikään ideaali otus, mutta aika hyviä me silti ollaan. Kehitykseen saa olla pääosin tyytyväinen. Kukaan ei ole yksin pätevä sanelemaan mihin tulisi tähdätä, mutta konsensusta löytyy. Monelle ongelmaksi muodostuu sanoittamisen vaikeus. Silti usein se kömpelökin viisaus on melko yksinkertaista: "olisi mukavaa, jos ihmiset olisivat hyviä toisilleen". Taksikuskeja somessa polkeva lyhytterapeutti tuskin edustaa ammattikuntansa timanttista kärkeä, vaikka vierasperäisiä sanoja osaisikin. Sokea psykologisten uhkakuvien kyhäily on enemmänkin ahdasmielisten uskontojen hommaa, kuin terapeuteille sopivaa käytöstä.

On ihana todeta, että apinat ovat evoluution myötä kyenneet luomaan jotakin modernin maailman kaltaista. Jo pelkästään se on ihme. Jotakin syvällistä se meistä kertoo. Vähintäänkin yhteistyön valtavasta voimasta. Vastapainona on toki sodat ja joukkotuhoaseet, mutta se kuuluukin muiden kampittamisen dynamiikkaan. Hyvyyteen ja pahuuteen voidaan molempiin luoda katse, ja kyllä rehellinen ihminen itsensä molemmista löytää. Ehkä somessa kukkoillut lyhytterapeuttikin vain kiihkoili ihmiselle tutulla simpanssin uhmalla. Kaikki meistä on uhmakkaita, osa vaarallisesti, osa suloisesti. Parhaissa tapauksissa molempia. Se kielisi monipuolisesta itsehyväksynnästä.

Anders Hansen toteaa artikkelissa aivan oikein, että elämä tapahtuu aivoissa. Tätä väitettä on toki mahdotonta todistaa ja argumentoida millään tavalla, ja ehkä siinä piileekin syvimmän inhimillisyyden ydin. Miksi edes yrittää todistaa asioita jatkuvasti? Mitään yhteismitallista elämänpuntaria ei kuitenkaan ole. Miksi todistaa olemassaoloaan niin tuhottoman paljon? Pohjaako ihmisarvo nykyään kierroksia käyvän markkinatalouden pelisäännöillä? Itseä mainostetaan vaikka sitten terapeuttisia ongelmia keksimällä. Näin saadaan olla yksilökeskeisesti kukoistavia siinä ikiomassa unelma-ammatissamme. Yhtään ei välitetä siitä, millaista ylimääräistä ahdistusta tyhjästä kyhätyt sensaatio-ongelmat synnyttävät.

Humanistinen tiede, aivan kuten meikäläinenkin, sorrumme turhan usein vakuuttelemaan asioiden todenperäisyyttä ja moraalista painoarvoa. Puolustuksekseni kuitenkin sanon, että se vain on niin pirun inhimillistä tehdä niin. Siinä on jotakin kaunopuheisen itsekästä. Rehellisyyden nimissä sellainen vie kuitenkin liikaa energiaa, ja saa muutenkin keskittymään epäolennaiseen.

Maailmaa voidaan tulkita ja perustella lukemattomin eri tavoin, eikä yhtään auta se tieto, että meitä ihmisiä vaeltaa maanpinnalla jo reilut kahdeksan miljardia kappaletta. Lisäksi lähes jokaisella on jonkinlainen suu, puhetaito, ja tahto löytää itsenäinen mielipide. Aikuistuessaan jokainen jää jollakin mittarilla vähempiarvoiseksi tekijäksi kuin toinen. Jotkut saavat vähempiarvoisen kokemuksen jo lapsena. Kumpi pärjää pidemmälle? Vaikea sanoa. Jokin silti saa ihmisen välittämään tulevista sukupolvista ja kanssaihmisistä, mutta en usko sen olevan mikään ideologinen piirre, vaan lähinnä biologiaa.

Jos väittäisin itseäni humanistiksi, niin ei se minua vielä tässä mielivaltaisessa maailmassa mihinkään hyvyyskorokkeelle nostaisi. Terapeutin ammatillisuus voi toki tarjota meille ihmisille teknisiä työkaluja psyyken hoitoon, mutta osa ihmisistä on silti luontevampia hoitamaan itseään kuin toiset. Ei siis mitään uutta auringon alla. Tuntuu hyvältä, kun pitkälle koulutettu psykiatriaan erikoistunut lääkäri toteaa laajalevikkisessä lehdessä jotakin niinkin yksinkertaista kuin: "vähäinenkin liikunta tekee hyvää".

Kaikkea ei voi mitata

Artikkelissa Hansen mainitsee, ettei kaikkea voi mitata. Lisäksi hän huomauttaa aivojen näkevän maailman juuri sellaisena, jollaisena niiden pitääkin se nähdä – selviytymisen kannalta. Lohduttava ajatus. Näin voisimme todeta esimerkiksi valtaosan ahdistuksesta olevan luonteeltaan ylireagoivaa, koska suurin osa henkilökohtaisista uhkakuvista ei ole toteutunut. Tämä ei toki poista ahdistuksen epämiellyttäviä kehollisia tuntemuksia. Ristiriitaista kyllä, moni haluaisi selättää oman ahdistuksensa repimällä rikki puitteet, joilla maailmaa ja sen elämää on turvattu. Kaikki eivät siedä ahdistuksen synnyttämää ristiriitaisuutta ja maailman monimutkaisuutta. Toisaalta se on ymmärrettävää, jos joka nurkalla vaanii joku taisteluterapeutti kertomassa psykologisista vaaroista. Henkilökohtainen kuormitus voi kasvaa ihan liikaa. On hyvä pitää mielessä, että kaikki asiat eivät ole niin pirun tärkeitä, vaikka media tai some niin rummuttaisikin. On myös hyvä muistaa, että järki ei selitä tunteita pois, vaan tunteet enemmänkin juoksuttavat järkeä.

Meidän sisimmässä tuskin on minkäänlaista yleispätevää kosmista moraalia siitä, miten maailma tulisi nähdä, tai mihin kaikkiin mittareihin meidän tulisi kiinnittää huomiota, mutta jokin navigaattori sieltä kuitenkin löytyy. Se ei ole mikään pseudotieteellinen turha kapine, vaan ihan oikea opastin. Vain kartta vaatii hieman päivittelyä tälle vuosituhannelle. Meillä on edelleenkin käsitys oikeasta ja väärästä, hyvästä ja pahasta. Kosmista moraalia ei ehkä löydy, mutta sosiaalisuus on perustava osa psyykettämme. Se ei ole mikään itsemme ulkopuolella oleva iltapäivälehdistä revitty selitys tai syy, vaan minuuteen pohjautuvaa ja rakenteellista. Selvisimme savannilla psyykeen koodatun sosiaalisuuden avulla. Se on kymmeniätuhansia vuosia vanha järjestelmä. Tunteet ovat ensin, sitten järki. Omaa opastinta on hyvä oppia lukemaan.

Jos ihminen päättää esimerkiksi hylätä niitä "toksisia ihmisiä", niin näin hän luultavasti myös tekee. Näin toimivat myös jotkut uskonnolliset instituutiot. Vaikea ajatella sen lieventävän ahdistusta lopullisesti. Mielestäni on outoa, kun mielenterveysmaailmassa huudetaan pääpunaisena mihin mielen merkkeihin tulisi erityisesti kiinnittää huomiota, ja mitä kaikkea se meistä ihmisinä kertoo, vaikka ympärillämme pyörivät ihmiset vaikuttavat siihen ihan yhtä lailla. Siinä on yksiä tämän päivän suurimpia ristiriitoja.

"Psykologinen tarinamme" on kymmeniätuhansia vuosia vanha, aivomme ovat suoraan metsästäjäkeräilijöiltä, joten kyllä ne ovat melko aistinvaraiset ja sopeutuvaiset. Jatkuvissa uhkakuvanarratiiveissa piilee ongelmakeskeisen maailmankuvan siemen. Jos historiallinen ihminen pelkäsikin leijonaa tämän tappavuuden perusteella, niin tämän päivän ihminen pelkää mielenterveydenhäiriöitä ja toksisia tyyppejä samalla pelolla. Jopa omia tunteitaan, jotka ovat selviytymisen kannalta olleet olennainen juttu, ja järjen perusta. Tai sitten pelätään sen taksikuskin olevan luontevampi mielenterveydessään, eikä sittenkään se jatkuvassa terapiassa ravaava koulutettu lyhytterapeutti. Ydinongelma pohjaa kai jonkinlaiseen lopullisuuden kaipuuseen. Haluamme että asiat ovat yksinkertaisia ja helposti mitattavia, ja pätevät aina ja kaikkialla ja kaiken aikaa.

Tänään kun sanot väärän sanan netissä, saat pelätä heti sen sosiaalisia seurauksia. Siitä uusimmasta "hylkäämis-trendistä" ei kukaan ole perillä. Ei wokettajat tai uusnatsit. Tämä kaikki on psyykeen rakentunutta sosiaalisuutta. En sitten tiedä kumpi on pahempi tapaus: älyllisesti säikky ihminen, joka ei halua korjata havaitsemiaan epäkohtia, vai muita polkeva ja tunnetasolla häikäilemätön?

Ihastuminen

Positiiviset tunteet toki sallitaan monissa paikoissa mielellään, mutta ikävät tunteet leimataankin oudosti vääränlaisen maailmankuvan luojiksi. Ihastuminen on sillä tavoin ristiriitaista, että se tuntuu hyvältä, mutta itsekontrolliin rakastunut kansakunta vieroksuu sitä. Jotkut psykologit esimerkiksi selittävät ihastumisen biologiseksi toiminnaksi, johon sisältyy kontrollin menettämisen mahdollisuus. Näillä perustein luonteva johtopäätös olisi suhtautua kaikenlaiseen ihasteluun osittain varoen. Tämä todetaan sellaisella varmuudella, ikään kuin voimakas kontrolli itsessään olisi ylevä moraalinen päämäärä ihmiselle. Kontrollin menettämisen pelossa moni turvautuukin ulkopuoliseen runoilijaan sanoittaakseen ihastumisensa synnyttämät tunteensa. Tällainen kontrollihaluinen humanistinen tiede, kuten psykologia joskus on, voi näissä puitteissa tehdä tietynlaiselle ihmiselle hyvinkin kapean olon, kun taas taiteellinen ilmaisu ehkä vapauttaisi ja kasvattaisi hänelle uudenlaisia kykyjä. Mikään näistä ei ole tunnetasolla väärin – ainakaan kosmisen moraalin mittapuulla – mutta liika kontrolli saattaa tuottaa kurjaa ja kapeaa elämää. Kurjuus on kurjaa, vaikka se olisi kuinka itselle perusteltua.

Yhteisöillä ja yhteiskunnalla on aina omat sosiaaliset hyveensä ja paheensa, jotka ovat aina enemmän tai vähemmän ohimeneviä trendejä, ja mielestäni sitä suuremmalla syyllä olisi hyvä osata eritellä tietoisuuteen ponnahtavia käsitteitä ainakin oman päänsä sisällä. Mitä on ihastus? Entä ihastuminen? Entä ihastelu? Entä kauneuden näkeminen? Mitä nämä teemat kertovat minusta? Miltä se tuntuu kehollisesti? Esimerkiksi ihastumisen biologinen taipumus ei varsinaisesti pakota meitä käyttäytymään häiritsevällä tavalla, jos vain ymmärrämme pakon ja häiritsevyyden siinä missä ymmärrämme ihastuksen.

Runoutta itseään on mahdotonta todistaa mitenkään. Se pitää yksinkertaisesti kokea. Aivan kuten kauneuskin tulee kehollisesti aistia. Luominen ja ilmaisu saavat ihmisissä aikaan erilaisia reaktioita, joita me sitten sisäisesti priorisoimme omaa taustaamme ja kokemusmaailmaamme vasten. Moni on antanut esimerkiksi ihastumiselle jo omat vahvat merkityksensä. Taiteilijalle ihastuminen on hieman erilaista kuin psykologille, mutta psykologikin voi olla taiteilija, joten se siitä. Ympyrä sulkeutuu. Sama pätee liikuntaan. Tärkeintä olisi vain liikkua, eikä se, millaista tarinaa suuri maailma liikkumisesta rakentaa. Liikunnan hyödyt tulee itse oivaltaa. Mutta kannustetaanko tällaiseen itsekeskeiseen itsetarkkailuun taiteen ja liikunnan saralla juurikaan? Tuntuu, että ihmiset haluavat enemmänkin opettaa näitä teemoja omista mittareistaan käsin, kuin varsinaisesti laajentaa näkemyksiään. Moni haluaa enemmänkin sanella mitä mittaria kunkin tulisi milloinkin tarkastella, sen sijaan, että arvioisi uudestaan omaa suhtautumista omiin sisäisiin mittareihinsa.

Sillä ei ole mitään merkitystä miksi ihminen liikkuu, aivan, kuten ei ole mitään merkitystä miksi ihminen tekee taidetta. Tiede ja taide eivät nekään kumoa toisiaan, vaikka kuinka vihaisi esimerkiksi Kiira Korven runojen teknisyyttä. Ihmiset häiriintyvät lähinnä siitä, mihin rahaa laitetaan, ikään kuin muka ymmärtäisivät kansantaloudesta yhtään mitään.
 

Olen pyörittänyt liikuntaryhmiä MLL vanhempi-lapsikerhoista aina aikuisten höntsäliikuntaan saakka. Itselläni ei ole aiheesta mitään varsinaista koulutusta. Kokemukseni mukaan kaikki tarvittavat opit tulevat melko luonnostaan.

Länsimainen kulttuuri, joka arvostaa enemmän statusta kuin osaamista, suhtautuu tällaiseen jopa pilkallisesti. Se on paradoksi, sillä samat pönöttävät pilkkahuutelijat saattavat surkutella maailman huonoa tilannetta tekemättä itse mitään edistävää. Joskus surkuttelu on pelkkä mainoskikka myydä omia palveluja, kuten somessa kohtaamani lyhytterapeutin tapauksessa. Silloin mietin, että eivätkö ihmiset enää tunnista aitoa osaamista, vai eikö sitä pystytä myöntämään?

On niin paljon helpompi kokea huonoa oloa maailmasta, kun tarkastella juttuja jotka toimii. Toiset voivat hyvin, toiset eivät. Jotkut tekevät asioita itsensä kannalta enemmän oikein kuin toiset. Tätä on ihmisenä oleminen. Täytyy ymmärtää viisautta, joka ei ole muiden sanelemaa, vaan itseoivallettua.

Olen koulutuksen ystävä, mutta yhä useammin mietin, onko siitä tullut jo jonkinlainen ihmisyyden vaatimus? Tuleeko hyvyydestä olla tutkinto, ettei ihminen olisi moraalisesti arveluttava? Vaaditaanko jonkinlainen psykologinen sertifikaatti kiltteydestä? Pitääkö kaiken tapahtua tiukan oppi-ideaalin tahdissa? 

Tarkoitan tällä kaikella sitä, että mitä enemmän asioista tehdään ns. "oikeaoppisia", niin eikö silloin jo puhuta enemmänkin vanhan tiedon neuroottisesta toistamisesta, eikä niinkään henkilökohtaisen uuden oivaltamisesta? Humanistisen tiedon luonne on pohjimmiltaan sellaista, että sitä tulee enemmänkin aistia niissä huoneissa missä milloinkin toimii, eikä pelkästään käskyttäen sanella muille. Toki empirialla kerätty data kielii sekin jostain, mutta se on enemmän metatason juttuja, politiikkaan soveltuvaa analyytikkojen puuhaa, ei varsinaista kenttätyötä. Empiria tarjoaa työkaluja, ei dogmisia totuuksia.

Jos liikuntailmapiiri on kurjaa, tulee ohjaajan tarkastella ja säädellä omaa toimintaansa ryhmän eteen uusia tuloksia etsien. Silti tulos ei ole ikivarmaa. Tätä ei tulisi tehdä näyttääkseen itse kukoistavalta tai menestyneeltä, vaan yksinkertaisesti siksi, että jengi haluaisi aidosti liikkua yhdessä. Se on pakottamatonta. Kaikenlainen menestys on plussaa, silti sekin on paljon kulttuurin intresseihin sidottua. Uskon tällaisen itsesäätelyn tapahtuvan monella meistä melko luontaisesti, osa vain kiinnittää siihen enemmän huomiota kuin toiset.

Psykoterapeutti Soili Poijulan mukaan suurin osa ihmisistä toipuu jopa traumoista ilman ulkopuolista apua, joten kyllä me melko vaistonvaraisia otuksia ollaan.

Koen, että liika neuroottinen suhtautuminen tietoon tappaa luovuuden ja uuden kehittämisen. Ei tietoa silti tarvitse halveksia, vaikka siihen saattaakin itse kukin välillä sortua. Ihmisiä kun olemme. Uhmakkaita.

Aiheeseen liittyvää kirjallisuutta:

Anders Hansen - Aivoblues: miksi voimme niin huonosti, vaikka kaikki on hyvin?

Juha Hernesniemi - Aivokirurgin muistelmat

Hannu Lauerma - Psykiatrin päänavaus

Sami Kuusela, Hannu Lauerma - Kiehtova mieli