Reipas hedonismi vai hipsukka eskapismi

90-luvulla Aku Ankkaa lukeva lapsi oli eskapisti, vaikka tosi elämässä Aku Ankka laajentaa sanavarastoa ja mahdollistaa näin laajemman sekä eritasoisen ajattelun, joka puolestaan mahdollistaa laajemman käsityskyvyn ja lisää siten älyllistä vapautta. Silloin opitaan uusia sanoja kuvaamaan asioiden erilaisia vivahteita, eikä maailma enää näyttäydy niin tunnepitoisena tai mustavalkoisena. Kaiken ei siis ole pakko olla intohimoista äärilaitaa. Mustan ja valkoisen välillä saa olla kaikki harmaan sävyt, ja niillä todellakin saa leikkiä ja taiteilla, jos vain osaa. Omaa ja muiden maailmankuvia saa värittää. Siinä missä hyvä on puhdasta, paha on likaista, ja nämä teemat vain korostavat toisiaan. Siispä leiki ja maalaa todellisuudella hyvä mies/nainen/muu. Elämän realiteetit, sen kauneudet ja rumuudet, näyttäytyvät väreissä.

Todellisuuden ja mielikuvituksen välillä on kaikki se, millä rikastamme elämää. Esimerkiksi seksi on hyvin psykologista puuhaa, samoin kuin kaikenlainen erotiikkakin. Niihin liittyy oleellisesti tosiasiat ja mielikuvitus. Raskas porno taas parodioi inhimillisiä haluja joskus synkilläkin tavoilla. Vaikea kysymys lienee, miten erottaa naimisen todellisuus ja mielikuvitus toisistaan järkevästi? Etenkin naiivit eskapismin kannattajat haluavat näyttäytyä jonkinlaisina "aidon todellisuus-narratiivin tietäjinä". Heillä tuntuu olevan se "ydinkäsitys" millainen maailma on tosi ja millainen epätosi. Ehkä se aito todellinen seksikin tapahtuu vain kristilliseen tapaan lauantai-iltaisin pimeässä vasta kun papilta on saatu aamen. Kaikki muu on likaista eskapismia - epätotta ja pakoilua. Vai miten se dynamiikka menee?

Pilkotaanpa hieman tietämistämme. Ensinnäkin todellisuus on eri asia kuin tieto ja totuus. Tieto on dataa ja totuus on (hyvin pelkistettynä) jotakin abstraktia. Esimerkiksi väite "lumi on valkoista" on sekä dataa että totuus. Mutta näemmekö kaikki tämän *valkoisen* samalla tavalla? Joka tapauksessa, jos sitten puntaroimme todellisuutta näiden kautta, voimme kysyä: tuleeko minun rikastaa vai köyhdyttää elämääni (todellisuuttani) juuri nyt? Tuleeko minun lisätä dataa tai mielikuvitusta, vai vähentää niitä? Vastaus on kontekstisidonnainen: se vaatii viisautta ymmärtää omaa tilannettaan suhteessa havaittuun ja kokemukselliseen maailmaan. Syntyy kysymys: mielikuvittelenko liikaa sellaisia asioita, jotka eivät palvele mitään todellista? Mielikuvittelenko sellaisia asioita, jotka eivät edes rentouta minua? Pitäisikö minun lisätä vai vähentää elämääni liittyvää dataa? Ja millaista dataa se olisi? Tämä on hyvä kysymys esittää. Tämän havaitseminen on vaikea tehtävä, sillä tiedon lähteitä on niin paljon, ja niiden totuusarvo kompelksinen. Ihminen osaa olla kuin vainukoira: kun se saa vainun yhdestä mahdollisesta tiedosta tai totuudesta, se seuraa sitä herkeämättä. Maailma on kuitenkin täynnä kaikenlaisia hajuja - hyviä ja pahoja - eikä ole mitään takeita minkälaisiin todellisuuskäsityksiin ne johdattaa, ja miten hajut lopulta sekoittuvat. Eläessä rapa roiskuu eikä kukaan pysy puhtaana. Sitä voi löytää itsensä jos ja millaisista kummajaisuuksista. Tämä onkin kaiken henkilökohtaisen tragedian alku. Mielentyyneyden takaamiseksi asioita tulisi osata suodattaa. Oman vainun kanssa tulee olla siis tarkka. Jos janoaa totuutta, tulisi vainun harjaantua selkeäksi ja täsmälliseksi.

Eskapismiin tarrautujat näyttävät olevan lähinnä moralisteja, jotka selittävät maailmankuvaansa paksusti ja siten myös runsaammin kyseenalaistettavasti. Näin tehdään jopa ihan väitöskirja tasolla. Monet kirjoittajat ovat saaneet melko yksinkertaistavalla tavalla jostakin päähänsä, että esimerkiksi huippukokemukset olisivat ihmiselle paha juttu. Paitsi tietenkin silloin, jos niitä suhteuttaa relativismin hengessä arkeen. Eli huippukokemuksia saa kyllä kokea, mutta vain kohtuudella. Sopiikin kysyä, mitä tällä "kohtuudella" tarkoitetaan? Sitä ei juuri avata, vaan se jätetään ikään kuin filosofien puuhaksi. Ei kuitenkaan ole olemassa mitään kosmista Alkoa, joka selittäisi kuinka monta kaljaa on kohtuus. Jokainen joutuu tahoillaan tekemään omat ajatustyönsä itse. Sääli vain että siinä samalla murtuu eskapismin taika ja uskottavuus. Huippukokemuksia saa samaan aikaan sekä olla että ei saa olla.

Ehkä näin ei kuitenkaan ole. Ensinnäkin mitä on se kuuluisa arki, jonka kautta kohtuullisuus kunkin kohdalla punnitaan? Saako klo 7-16 duunia tekevä henkilö kokea elämässään mitään järisyttävää tai spontaania, koska aamulla pitäisi kuitenkin olla kiltisti skarppina töissä? Täytyykö duunarin kokea huonoa omatuntoa reippaasta seksielämästä, mässäilystä ja ryyppäämisestä? Itse näen, että elämä on elämistä varten, eikä pelkästään elämän järkeistämistä varten, tai elämän moralisointia varten. Toki nämä kaikki teemat kulkevat näppärästi käsikädessä. Juoppo löytää kyllä syyt juoda viinaa, ja juoppo kyllä saa aikaan moraalisesti epäilyttäviä tilanteita. Tulisko tällaisen totuuden edessä olla välinpitämätön? Tuskin. Voidaan jopa nähdä niin, että olisi moraalitonta olla puuttumatta orastavan alkoholismiin. Mutta on kuitenkin turha ottaa saneluja vastaan joltakin vain siksi, että joku laiskasti ajatteleva moralisti-tutkija tai yli-innokas elämäntaidonvalmentaja saisi kutsua tietynlaista elämäntapaa todellisuuspaoksi. Hedonismi ei ole väärin. Päinvastoin hedonismi voi olla hyvinkin vapauttavaa puuhaa. Silloin on henkilökohtainen lupa antautua nautinnoille. Ja piru vie se tekee joskus hyvää. Aivan yhtä hyvää kuin askeesilla on mieltä rauhoittava vaikutus. Toki näiden lasku täytyy olla itse valmis maksamaan. Askeesin rinnalle suosittelen hedonismia. Liika päihteidenkäyttö taas on todella huono idea.

Komenneltavana oleminen on täysin eri asia kuin toimia henkilökohtaisen kohtuullisuuden ja velvollisuuden sanelemana. Mutta omien pelisääntöjen oivaltaminen ja sisäistäminen on vaikea turnauskestävyyslaji. Siitä kirjoitinkin jo aiemmin, joten tälläkertaa ei enempää. Joka tapauksessa reippaasta elämästä syntyy myös praktisia sisäisiä kysymyksiä: Loppuuko rahat? Lähteekö eukko? Koenko laaja-alaista huonoa omatuntoa? Mitä muut ajattelevat touhuistani? Tällaisten teemojen kanssa kipuilu on viisauden alkua. Askeesissa niitä tuskin kokee, joten vuoropuheleva sisäinen viisauskaan ei sinänsä edisty. En sivuuttaisi omaa ajattelua pelkillä olankohautuksilla tai huonoilla tunnepitoisilla johtopäätöksillä. Enkä usko "ylianalyysiin". Sen käsitteen on varmasti keksinyt joku, joka ei koskaan onnistunut pilkkomaan asioita osiin, ja jolla oli jumalaton kiire saada ajatustyönsä "valmiiksi". Tai sanotaanko niin päin, että enemmän uskon karmaan kuin minkäänlaiseen ylianalyysiin. Ajattelemattomuus kostautuu. Tässä mielessä eräät eskapismin määritelmät menevätkin ihan nappiin; vaikeita asioita ei voi sinänsä paeta helppouteen. Taitava ihminen osaa ottaa psykologista etäisyyttä tarvittaessa, tarkkaavainen ihminen havaitsee kun se tapahtuu, mutta vahva ihminen kykenee säätelemään psykologista etäisyyttään tilanteen vaatimalla tavalla. Heikko ihminen taas etsii todellisuutta paikoista ja käsitteistä, joissa sitä ei kertakaikkiaan ole edes nimeksi. Hänen toiveajattelunsa ei ole terveellä pohjalla. Toisaalta tällainen ihminen saattakin olla sairas. Vahva ihminen taas keskittyy kovankin kaaoksen keskellä siihen, mihin voi vaikuttaa. Hän on läsnä tilanteessa. Tässä mielessä mielenhäiriöt ja sairaudet tekevät heikoksi, kun taas mielenterveyden ylläpito vahvistaa ajattelua.

Jos resurssit eivät lopu (eli rahaa löytyy, ja oma luonne on vittumaisen häikäilemätön) ihminen kyllä piiskaa itsensä jos ja millaiseen sirkukseen muista piittaamatta. Sitten vain odotetaan kauanko nuppi kestää. Milloin keittää yli. Eikä siitä sen enempää. Tällainen käytös nähdään narsistisissa ympyröissä jopa hyvän ihmisen merkkinä. Ehkä siinä yritetään enemmänkin todistella jotakin kuin paeta todellisuutta. Olkoot ne omat meriselitykset sitten millaisia tahansa. "Olen hyvä analyytikko, siksi ylianalysoin, olen tosi järkevä"

Toisaalta jotkut ovat niin pyhiä, ettei heillä ole edes tietoisia paheita, tai edes sisimmästä kumpuavia mielipiteitä. Heille asiat ovat vain jollakin tavalla ilman mitään sen laajempaa merkitystä tai jäsentyneisyyttä. Tilanteet seuraavat toisiaan. Ehkä se raskaasti ryyppäävä alkkis ei ole edes idiootti kusipää, vaan enemmänkin pahaa yhteiskuntaa pakeneva eskapisti (kaikki eivät ajattele moniselitteisesti. Joillekin asiat on vain ja ainoastaan yhdellä tavalla eli jompi kumpi). Rumuutta ei ole, on vain elämän loputonta kauneutta, jonka äärelle ei raskaan moralisoinnin ja tuomitsemisen ääreltä ehdi kuitenkaan pysähtyä. Kukaan ei kuole elintapasairauksiin, eikä kukaan liho muodottomaksi mässäilystä, eikä kukaan menetä duuneja vastuuttomuutensa vuoksi. On vain yhteiskunta, joka käsittää eskapistisen yksilön väärin.

Eskapismin puolesta voisin kuitenkin sanoa, että tämän kaiken humanistisen naurettavuuden keskellä, jossa terve ihminen varoo jokaista sanaansa, on joskus turvallisempaa ottaa psykologista etäisyyttä kanssaihmiseen jopa oman tai muiden yksinäisyyden kustannuksella. Tämä on hyvä tehdä etenkin niiden kanssa, jotka rakastavat maailmaa hiukan enemmän kuin muut. Maailma on nimittäin vaikea ja monimutkainen - sekä myös moniselitteinen - paikka, eikä sanomalehdet tai muutkaan sosiaaliset konstruktiot sanele sinänsä miten hommat makaa, tai miten niistä tulisi oikeaoppisesti ajatella. Silti omia agendoja viedään läpi sensaatiohakuisesti, ja tämä tunnepitoinen päsmäröinti nähdään kierosti välittämisenä ja rakkautena. Sensaatiosta on tullut itseisarvo, ja sitä on yksinkertaisesti liikaa. Ihmiset sekoittavat puhtaan säälin ja voimakkaan kiihkon tunteet rakkauteen ja välittämiseen. Normi filosofia ei enää riitä ihmiselle, vaan nyt pitää olla sensaatiofilosofiaa. Ihmekös eskapismi psykologisen etäisyyden työkaluna kiinnostaakin niin kovasti. Maailmassa on liikaa turhaa ja tyhjää. Totuutta ei kuitenkaan sanele edes humanistiset tieteilijät. Mutta hyvä heitäkin on kuunnella.