Rakastamisen iloja

16.11.2023

Elämä on rajallista. Ihmisen serkut, tuoreimpina Neandertalilaiset, ovatkin jo kaikki kuolleet sukupuuttoon. Jäljellä olemme vain me.

Olemme ryvettäneet maapallon siihen pisteeseen, että tulevaisuutemme on vaakalaudalla. Tuskin selviämme ilmastokatastrofista, vaan mitä todennäköisimmin tulemme seuraamaan omaa kuolinkamppailuamme. Kestääkö se sitten 50-vuotta vai 10000-vuotta, onkin kysymys erikseen.

Ihminen tuskin on lajina mikään pitkäkestoinen olento, verrattuna vaikkapa reilut satamiljoonaa vuotta elänneeseen kilpikonnaan. Luonteeseemme kuuluu oleellisesti tutkia, oppia ja rakastaa. Ja koska meillä on kykyä tehdä niin, sitä voi ja saa soveltaa. Mitään elämän kannalta lopullista tuskin osaamme luoda, ja luultavasti tämä kääntyykin meitä vastaan.

Eli kuolema koittaa sittenkin, mutta tuskinpa se nyt kovin monelle tulee suurena yllätyksenä sinänsä. Se on vain pelin puhaltamista poikki jossakin kohtaa. Vaikea uskoa kilpikonnienkaan erikseen unelmoivan lajinsa pitkäikäisyydestä. Vai hyötyvätkö he siitä jotakin? En tiedä.

Kuolema on toki aina jotenkin surullista. Lopullista.

Elämässä on merkityksellistä rakastaa. Mutta mitä sitten on rakkaus? Se on hyvä kysymys esittää.

Yksi hyvä vertauskuva rakkaudelle voisi olla kahden metsästäjän merkitsevä katse aamuvarhaisella, kun he näkevät antiloopin jäljet maassa. Syntyy jotakin mitä seurata - merkitys - josta sitten puhua iltanuotiolla: olipa sitä saalista tai ei.

Samanlaista on elämä. Se on loputtomalta tuntuvaa jälkien etsintää, niiden seuraamista, siitä kerrottavaa tarinointia ja tunnelmointia.

Rakkautta on merkitsevä katse kumppaniin heti aamuvarhaisella. Se on hetki, kun jotakin yhteistä löytyy. Jotakin mitä seurata.

Rakkaus on tunnelmallista tarinointia iltamyöhäisellä.