Pieleen mennyt meditaatio

"Täällä voi meditoida" äiti vastasi tietävästi.

Tähän tytär ihmetteli mitä se meditoiminen on.

"Se on sitä, kun katsotaan kuka istuu hiljaa pisimpään"

Vastaus oli kieltämättä länsimaalainen. Meditaatiokin nähdään jonkinlaisena kilpailuna.

Eipä tuo silti. En revi pelihousujani kuten todellinen valaistunut zenbuddhalainen tekisi. Meditaation saa kukin nähdä miten tykkää.

Meditaatiolla on kuitenkin eräs aikaan liittyvä syvällinen funktio. Nimittäin ajattelu itsessään on aikasidonnaista. Milloin mieli pyörii eilisessä, milloin tulevassa. Menneen voi nähdä tuhannesta eri perspektiivistä, huomisen voi kuvitella lukemattomin eri tavoin. Kysymys kuuluukin: kuinka kitkattomasti oma ajattelu sujuu hiljaisuudessa? Toisin kysyen: kestääkö itseään, kun mieli laukkaa?

Yksi nauttii olla yksin, toinen ei. Siinä on selkeä kilpailuetu, jos tavoite on istua kilpaa pisimpään hiljaa.

Ikuisuudeksi kutsutaan sitä olotilaa, kun aika ei yksinkertaisesti laukkaa mihinkään suuntaan - on vain tämä hetki, yksi hengitys kerrallaan, hyvin pieniksi havainnoiksi viipaloituna. Mutta jos mielessä pyörii jatkuvasti se meditaatiokisasta mahdollisesti saatava palkinto, voi pienikin hetki todella tuntua "ikuisuudelta", mutta sen negatiivisessa eli "vaillinaisessa" merkityksessä. Ihminen vain istuu ja kokee kuinka puutteessa taas onkaan.

Pelkästä yksittäisestä hengityksestäkin voi silti kokea täyttymystä, mikäli fokus on syvä.