Kuvitellaanpa asiantuntijaryhmä, joka julistaa kaunopuheisen strategian, jossa jokaisen tulisi taistella kasvavaa päihdeongelmaa vastaan. Samalla piilomarkkinoidaan sitä "oikeaa ja hyvää puoluetta", joka olisi tämän taistelun paras airut: "äänestä vasenta, niin äänestät ihmisyyttä". Äänestät samalla kannabiksen vapautuksen, huumehuoneiden ja terveen ihmiskäsityksen puolesta. Ja lopulta alkaa se jumalaton vänkääminen siitä, mitä arvoja itsellä on, ja miten se arvokas elämä parhaiten rakentuisi. Se on samanlaista ulkokullattua vaahtoamista mitä mielenterveyskriisin puheenvuoroissa usein näkee. Monet puhuvat, harvat ymmärtävät. Koko ihmisyys -käsite on romantisoitu tappiinsa, koska sitä viljelevät sekä poliitikot että motivaatiopuhujat. Kaikilla ikiomat taka-ajatuksensa.
Mielenterveyskriisissä tapellaan siitä, onko mielenterveyshäiriöt lisääntyneet, vai puhutaanko pelkästä mielenterveyden oireilusta. Toisin sanoen kasvatetaanko me häiriintynyttä vai mieleltään heikkoa sukupolvea. Rohkeimmat uskaltavat väittää ettei kumpaakaan ole, mutta heidät ammutaan heti alas epäempaattisina. Jotkut uskovat rakkauden ja välittämisen parantavan kaikista sairauksista, jotkut vannovat tieteen nimiin. Kolmannet syyttävät yhteiskuntaa ja kapitalismia. Outoja mutta ymmärrettäviä vastauksia. Kun juttua vie pidemmälle, jo pelkkä kysymyksen asettelu voi olla ihan väärä.
Maailma on raadollinen paikka elää. Yhdelle käy hyvin, toiselle huonosti. Vastoinkäymisiä tulee aina olemaan huolimatta siitä, saako peppi pitkätossussa puhua hottentoteista. Kiellot harvoin suojaavat todellisuudelta itseltään. Vähiten käsitteiden kieltäminen. Viisas menestyvä ihminen luulee joka tapauksessa tietävänsä paremmin, joten viis kaikista lapsellisista kielloista. Aina löytyy uusia luovia tapoja ilmaista kanssaihmisen halveksuntaa. Jos ei näkyvästi, niin vähintäänkin piilossa. Typerimmät ajavat itsensä turhiin puskaradio-konflikteihin yhä uudestaan ja uudestaan. Pinna kiristyy, ja aina löytyy uusi mieletön syy murhata toinen, olipa sotaa tai ei. Poliitikko uhkaa ampua aurakuskin hyttiinsä, ja on jo seuraavana päivänä uhmakkaana julistamassa sanomalehdessä, ettei uhannut tehdä sitä. Poliitikon sanaan voi luottaa.
Kidutus kutkuttaa monen mielikuvitusta, etenkin se, kuinka julmasti ihmistä voi kiduttaa. Kieroutuneesta seksistä puhumattakaan. Ja jos ei voida avoimesti arvostella muita, niin sitten ryhdytään sarkastisiksi tai passiivis-aggressiivisiksi. Tällä tavoin torpedoidaan vähintäänkin se oma parisuhde. Syntyy suojaava logiikka: kun ei puhu muijalle mitään, kaikki on hyvin. Vai onko? Yksi nauttii hiljaisuudesta, toinen mykkäkoulun suomasta vallasta. Tai ehkä mies halveksii kaunista naista vain siksi, ettei ikinä kykene saavuttamaan häntä. Ehkä nainen on liian hyvä tai mies liian huono. Syntyy aggressiivisia kieroutuneita seksuaalisia fantasioita, jotka tyydytetään rajulla pornolla. Tunteista tulee jotakin sellaista, joiden täytyy saada tyydytyksensä. Eikä pettymyksiä tarvitse sietää. Nehän ovat sietämättömiä. Aivan kuten monet ihmisetkin. Heidät meidän tulisi muuttaa toisenlaisiksi. Ja kun lopultakaan kukaan ei ymmärrä enää edes leikkimielistä pilkkaa (ironiaa), voi kaiken silti kokea loukkaavana. Kokemushan ratkaisee kaiken. Aina on syytä suuttua. Meillä on siihen erityislupa. Olemmehan me muita enemmän persoonallisia ja kuulumme siten kukin viisaaseen vähemmistöön. Ja lopultakaan asioista ei edes tarvitse tajuta yhtään mitään käytännöllistä tai yksityiskohtaista. Paha ihminen tekee ihan mitä lystää ja siksi rohkea tosimies itkeekin. Maalataan vaan tarpeeksi isolla pensselillä niin kauan, että tunteet nousevat pintaan, ja varsinainen yksityiskohtainen tilannetajuinen todellisuus hämärtyy. Ehkä sillä tavoin pääsemme itsekin oikeiksi vaikuttajiksi.
Jos on kurja olla, on kurja olla. Jos ihminen on heikko, hän on heikko. Ihan sama saako näistä diagnoosin vai diblomin. Käsitteellisessä mielessä molemmat ovat epätoivottavia tiloja. Heikko ei ole vahva, eikä kurja ole hyvää. Vahvuudet ovat vahvuuksia nimenomaa siksi, että erotumme niiden avulla eduksi. Hyvä taas on jokaisen rationaalisen ihmisen elämäntavoite. Se on sitä, kun kuljemme pois pahasta kohti hyvää. Sain muuten kerran eräältä älykkäältä naiselta kehut, koska osasin johdattaa häntä terapiassa juuri tuolla tavoin: pahasta kohti hyvää. Se oli mieleenpainuva kehu, koska olen melko suorapuheinen. Terapiahuoneessani naurettiin paljon. Sellainen ei aina miellytä tieteellisiä kurjuudenpalvojia. Joka tapauksessa; kun yhteiskunnallinen voimatasapaino on vinoutunut, ja näkemys hyvästä vahvan yksipuolista, jopa pahan ihmisen murhaaminen nähdään miehisenä vahvuutena. Isänmaan nimiin täytyy tappaa vihollinen, samalla kun vihollinen yrittää murhata meidät. Vihollisen eliminointi on tällä tavoin ajateltuna sotaisuutta ruokkiva helppo laji. On varmasti helpompi tappaa vihollinen, jos vaihtoehtona on kuolla itse. Diblomatia taas on vaikeaa puuhaa. Siinä täytyy olla rauhanomaisia tavoitteita. Diblomatian vaikeuden tietää jokainen, joka on joskus neuvotellut reippaasti ryyppäävän lähiomaisen kanssa juomisesta.
Sovitaan, että aloitamme taistelun päihteitä vastaan. Teemme ensin juhlallisen somepäivityksen. Olemme motivoituneita, koska hyvä motivaatiopuhuja on valannut meihin uutta energiaa ja luottamusta. Asiantuntijat liputtavat tätä Suurta ja Viisasta motivaatiopuhujaa kuin uutta profeettaa. Vihdoinkin huolemme ovat ohi. Joku tulee kertomaan meille mitä meidän oikein pitäisi tehdä ja elää. Motivaatiopuhuja on tietysti empaattinen menestyjä ja syyllistynyt kauneuteen. Hän on kärsinyt elämänsä aikana viinasta melkoisesti, mutta kuitenkin mediaseksikkäästi. Tämä kärsimys koskettaa meitä syvästi, ja nyt hän on jalomielisenä varoittelemassa meitäkin alkoholin pahuudesta ja muista mielenterveydellisistä vaaroista. Katsojat tietysti mielikuvittelevat itsensä puhujan tilalle. Ehkäpä hekin ovat jonakin päivänä yhtä menestyneitä puhumassa kohtaamistaan pahuuksista. Motivaatiopuhuja ei ole myöskään naiivi, vaan hän on hyvinkin tietoinen ihminen, ja siksi osaa laskuttaa viisinumeroisia summia omista puhekeikoistaan. Sitä hän on aina manifestoinutkin. Hän äänestää vasemmalle, kuten hyveellisellä keskiluokalla on tapana. Motivaatiopuhuja ei kuitenkaan tunnusta olevansa mikään poliitinen toimija (puoluepolitiikka), vaan kertoo muuten vain toimivansa kutsumuksellisesti sydämensä pohjalta (edistää yhteisiä asioita, eli toimii poliittisesti)
Puheen aikana tajuamme yhdessä, että päihteet ovatkin paha juttu, koska näin ovat asiantuntijat ja menestyjät julistaneet. Syntyy pelkistetty kysymys: miten käydä yhteistä sotaa tätä pahuutta vastaan? Aivan ensiksi jokaisen tulisi itsenäisesti määritellä tämä pian pois eliminoitava "pahuus". Pahuuden määrittelyyn löydämme runsaasti auttajia. Lähes kaikki haluavat kertoa meille mikä on pahaa tai pahaksi. Onko pahuus esimerkiksi motivaatiopuhujan omassa heikkoudessa suhteessa päihteeseen? Tulisiko hänen ihmisenä muuttua vahvemmaksi? Vai koemmeko säälin tunteitaan hänen kärsimystään kohtaan? Tulisiko pahan maailman muuttua hyväksi kärsimysten vähentämiseksi? Ehkä pahuus onkin päihteen mukatyydyttävässä vaikutuksessa? Ehkä sellainen on pahaa? Ehkä pahuus piilee ryyppyporukassa itsessään? Ehkä ryyppyporukassa on pahoja ihmisiä, ovathan he usein äänekkäitä ja halveksittavia. Paitsi tietysti ne söpöt pikku kaappijuopot. Missä se pahuus siis piilee? Mikä päihteissä on niin pahaa?
Totuus on, että useat pärjäävät viinan kanssa ihan hyvin ja kokevat kaikkea kivaa. Mutta kaikki eivät. Jotkut sairastuvat päihteistä. Ja yhä useammin meitä piinaa ne vielä pahemmat huumeet. Tai näin ainakin rehellinen alkoholisti kertoi ylen haastattelussa. Niistä menee kuulemma pää sekaisin.
"Oire" on nykyään paha asia, koska sillä viitataan altistumisesta johonkin ikävään, ja nykyään kaikki ikävä on pahaa. Flunssan oireena on yskä, vaikka yskä tyhjentääkin limat hengitysteistä ja sen ansiosta saamme taas hengittää. Flunssan oire siis eheyttää meidät. Se pitää meidät hengissä. Lima taas on jotakin iljettävää, ja iljettävä on tänään on pahaa. Kysy vaikkapa homofoobikolta. Mutta kaikki iljettävä ei ole oireilua, vaikka homoja pidettiinkin hetken hulluina. Krapula taas on oire. Sen tehtävä on viestiä myrkytystilasta. Siihen suhtaudutaan joskus läpällä, joskus kohtuuttomalla vakavuudella jossa vannotaan ikiraittiutta. Krapulainen aivastaa kerran ja ilmoittaa sitten töihinsä, että pitää etäpäivän äkillisen flunssan takia. Hän antaa itsestään työpaikalle jalomielisen kuvan hyvänä työntekijänä, koska ei halua tartuttaa työryhmänsä muita jäseniä. Krapulansa hän hoitaa juomalla hiukan lisää. Pari tasottavaa ja taas mennään. Elämä hymyilee, työt hoituu. Pian työntekijä on taas oma pätevä itsensä, ja kehuu lähipubissa omia retorisia taitojaan. Jos siis vain on kehuakseen. Ja alkoholisoituu hitaasti.
Olemme siis päätyneet tilanteeseen, jossa ihminen oireilee. Hän oireilee krapulaansa mitä mielikuvituksellisin tavoin. Tällaista vastaan olemme aloittaneet sodan. Mietimme: tulisiko meidän taistella oireita itseään vastaan (pahaa oloa), päihteitä vastaan (krapula ryyppyä), vai päihteiden käyttäjää (persoonan piirteeitä) vastaan? Emme nyt kajoa sellaisiin käsitteisiin kuin "itsepetos", koska ne ovat liian henkilökohtaisia ja abstrakteja tulkintoja, emmekä hyödy niistä sen suuremmin. Emme ainakaan mainetta ja mammonaa. Tylsät abstraktit käsitteet ovat lähinnä filosofien ja munkkien puuhaa, ja siksi liian epätieteellisiä. Jatkamme taistelua jotakin ymmärrettävämpää asiaa vastaan, kuten pahaa oloa, päihteitä tai persoonan piirteitä vastaan. Eli niitä todellisia höpsöhumanisti juttuja vastaan. Mitä siis valitsemme tehdä?
Emme voi julkisesti taistella minkään varsinaisen asian, kuten raittiuden puolesta. Avaan seuraavaksi miksi emme:
Antiikin Roomassa äänestettiin demokraattisesti (demokratia oli siihen aikaan tapa, jossa miehet äänestivät, mutta naiset ja orjat eivät) jonkin yhteisen hyvän päämäärän, esimerkiksi sodan puolesta, ja sen saavuttamiseksi tarvittiin luonnollisesti hommaan kykenevä asiantuntija, joka sitten järjestelmällisesti sanelisi (diktaattori = sanelija), miten lopputulemaan päästäisiin. Siispä diktaattori (sanelija) nostettiin määräajaksi johtavaan virkaan antamaan käskyjä alaisilleen. Diktaattori järjestäisi yhteiskunnasta yksimieliset sotajoukot dynaamisiksi toimijoiksi sovitun määränpään saavuttamiseksi. Sota piti voittaa, koska sotaan oli demokraattisesti lähdetty. Yli puolet ajattelivat, että sota olisi heidän yhteinen etunsa. Sama yksimielisyys saadaan luotua kaunopuheisen motivaatiopuhujan abstraktilla määränpäällä: ensin hän julistaa toiveita, kuten "vähemmän päihdehaittoja", "vähemmän mielenterveysongelmia" ja "vähemmän yleistä kärsimystä". Nämä ovat ihan ok tavoitteita. Miksi kukaan luojan nimissä julistautuisi raittiiksi, jos se ei palvelisi mitään? Sairaita meidän pitää hoitaa, ei terveitä. Joten emme voi taistella raittiuden puolesta muutoin kuin henkilökohtaisella tasolla. Voimme luoda puitteet raittiudelle vain olemalla itse raittiita. Mutta koska oma elämämme on pientä, ja haluamme saada aikaan jotakin suurta, joudumme taistelemaan pahaa vastaan laajemmin ja yleisellä tasolla. Jos haluamme eliminoida raittiuden vihollisia, joudumme taistelemaan (eli vastustamaan) edellä mainittuja teemoja vastaan (päihteet, niiden oireet, tai henkilökohtaiset piirteet).
Saneleva asiantuntija on byrokraattinen virkailija. Hänen tehtävänsä on organisoida puitteet, joilla saavuttaa strategiset tavoitteet. Tyypin henkilökohtaisilla arvoilla ei ole mitään väliä, ne ovat pientä, kunhan hän väittää tietävänsä mitä tekee.
Sitten rynnistetään taisteluun, voitetaan tai hävitään, mutta vain diktaattorilla (tai asiantuntijalla) on valtuuden päättää milloin virallinen kriisi päättyy. Sanelijalla on käsissään valta ja tiedustelu, ja näin myös viimeinen sana määritellä tilanne. Ehkäpä voiton myötä sanelija palaa vanhaan virkaansa, ehkäpä ei. Tai ehkä hän mieltyy omaan johtajuuteensa ja järjestelyihinsä, ja siksi ahnehtii oman vallan ylläpitämistä, ja kiihottaa kriisin jatkumista. Toisin sanoen lietsoo omaa henkilökohtaista agendaansa. Ehkä asiantuntijan mielestä meidän kaikkien tulisi rynnätä yhä uudempiin kriiseihin lähinnä vain siksi, että asiantuntijan oma johtajuus, status ja valta säilyisi. Asiantuntija siis puolustaa asemaansa samalla tarmolla, kuin juoppo puolustelee juomistaan. Jokin hyvältä tuntuva itseisarvo on vain niin suuri, ettei siitä tingitä piiruakaan. Sitä voi miettiä tällä tavoin: jos todellisia ongelmia ei ole, miksi vängätä? Ehkä siksi, että halutaan laajentaa yhteisen ongelman määritelmää vastaamaan omaa henkilökohtaista arvomaailmaa. Tai kuten sitä tänään kutsutaan: tunnistaa omia rajojaan. Ehkä yhteiskunnan kaikki ongelmat löytyvät psykologisesta traumasta, ehkä eivät. Ehkä kaikki on kiinni persoonallisista piirteistä, ehkä eivät. Ehkä kaikki vika juontuu päihteistä, ehkä eivät.
Eli se kuuluisa määränpää, olipa se sota tai päihdehaittojen vähentäminen, voi olla jotakin yhdessä sovittua. Diktaattorit (sanelijat) ja muut asiantuntijat pyrkivät löytämään ne oikeat askelmerkit menestyksekkääseen lopputulokseen (voittoon). Todellinen kysymys lienee: kuka antaa moraaliset valtuudet määritellä esimerkiksi "haitan", jos havaitsija itse ei ymmärrä omaa yhteiskunnallista vuorovaikutustaan? Eli jos hän ei käy rehellistä ja adekvaattia vuoropuhelua haitoista? Voittaja niissä keskusteluissa on luultavasti se, jolla on paras kaunopuheisin retoriikka. Tässä mielessä esimerkiksi herrasmiessähly on psykologisesti paljon vaikeampi laji, kun tarkasti tuomaroitu tiukkoihin sääntöihin perustuva kilpailullinen sähly, jossa saa vängätä ja kiukutella sydämensä pohjasta. Herrasmiessählyssä joudumme tunnistamaan ja säätelemään itseämme ryhmädynamiikan eteen, eli ymmärtämään elämää laajemmin ja pidemmälle, kun taas kovassa kilpailullisessa sählyssä ulkopuoliset tuomarit riittävät. Siinä riittää pelkästään se, että tajuaa edes jotenkuten ilmoitetut pelisäännöt. Kaikenlainen älyllinen tulkinta ja kyseenalaistaminen ulkoistetaan muille. Yksinkertaistettuna: hyvällä retoriikalla voit ryypätä vaikka maailman tappiin asti. Tuleppa siis pelaamaan herrasmiessählyä. Löydymme: www.jjsport.fi
Jos olet vakuuttava krapulassa, saat ehkä etäpäivän flunssan piikkiin. Tuskin edes ymmärrät sitä itsepetokseksi, vaan kiität kykyäsi olla vakuuttava (taitava retoriikassa). Jos kaverit vielä taputtavat selkääsi ja kehuvat retorisia taitojasi, niin silloin on jo paljon annettu anteeksi. Ehkä liikaakin. Ehkä otat viinaa jatkossakin omaksi lääkkeeksesi. Mutta kukapa ei olisi armollinen itselleen. Se on trendikästä.
Elämässä menestyminen nähdään pelottavan usein keskitettynä valtana (toimitusjohtaja), kriisitilanteen yläpuolella olemisena (tieto ja tiedon liike), kriisin tai huolien lietsomisena (retoriikka) ja oman tärkeyden pönkittämisenä (status ja sen sementointi). Moni henkilö suorastaan tarvitsee kriisiä, jonka varjolla voisi todistaa itseään ja erinomaisuuttaan. Terapeutti pysyy terapeuttina, olipa asiakkaita tai ei. Asiantuntijuus säilyy, vaikka rahakirstu ehtyisi. Eettinen terapeutti ei ikinä tee voimakkaita määritelmiä asiakkaan puolesta. Rahanahne terapeutti taas löytää asiakkaasta jos ja mitä valuvikoja. Samalla tavoin puoluelojaalit eivät ole paskaakaan kiinnostuneita yhteiskuntansa asioista, vaan lähinnä sen estetiikasta. Asioiden täytyy näyttää eettisiltä, mutta tyhmän äänestäjän ei tarvitse itse arvioida niitä etiikan kautta. Poliitikko itse kertoo mikä on eettistä, ja jos ei kelpaa, ongelma paisutetaan. Terve yhteiskunnallinen kilpailu muuttuu oirehtivaksi silloin, kun yhdellä sapluunalla pyritään vastaamaan kaikkiin kysymyksiin. Ehkä se masennuskin on lopulta juomisen syy. Se ei kuitenkaan poista sitä, että alkoholismi synnyttää aina masennusta, mutta masennus ei aina synnytä alkoholismia. Tämä tulkinta jää aina lukijan itsensä harteille.
Päihdeongelmia (tai henkisiä ongelmia yleensä) ei voida hoitaa pelkästään asiantuntijakeskeisesti ihan jo siitä syystä, että varsinaisen ongelman kuvaus on niin laaja ja moniselitteinen, vaikka kaavoissa onkin empiirisiä samankaltaisuuksia. Yksi addiktoituu saunakaljoihin ja kärsii unenpuutteesta, toinen ryyppää perheensä ja kotinsa ja ajaa itsensä todella syvälle suohon, eikä edes ymmärrä missä meni vikaan. Yksi masentuu vakavasti, toinen ei. Kaikilla on elämässään parempia ja huonompia aikoja ihan jo tavanomaisen vaihtelun takia, joten niiden kautta varsinaista ongelmaa ei voida tulkita. Kurja elämä voi perustua ihan silkkaan huonoon tuuriin, jonka todennäköisyyksiä voimme lähinnä vain vähentää. Sisäiset pysyvät häiriöt ovat luonteeltaan staattisia, eikä niitä välttämättä edes huomaa itse. Ulkomaailma taas on dynaaminen, eikä sen suhdetta itseen välttämättä tunnista, ellei sitten elä naama kiinni facebookissa. Maailman talous ei ole opposition tai epäsuosiossa olevan poliittisen puolueen syy, vaan maailmanjärjestyksen monimutkaista tulosta. Maailma on yksinkertaisesti todella vaikea paikka hahmottaa. Ja jos maailmaa ei kykene hahmottamaan ilman suurta draamaa, niin varmasti vähintään draaman keskellä, kun niitä kuuluisia tunnetaitoja koetellaan. Asiat ovat todella huonosti silloin, kun yksinkertaistetut hyvä ja paha kohtaavat.
Löydyn: www.jjsport.fi