Moniselitteisyyskato - turva vai rauha?

Tieteelle tyypillinen täsmällisyyteen pyrkivä asenne on saavuttanut saman pisteen, mihin mm sodilla pyritään, eli moniselitteisyyden häivyttämiseen. Onko se sitten hyvä vai paha juttu, niin se onkin enemmän filosofinen kysymys.

Molempien tarkoitusperät ovat nimittäin samankaltaiset: uskotaan siihen, että jos vain mahdollisimman moni ajattelisi yhdellä ja tietyllä tavalla, rauha olisi taattu.

Ihminen voi kuitenkin ajatella eri tavalla kuin muut päästäkseen samaan lopputulokseen, tai ajatella samalla tavalla kuin muut päästäkseen eri lopputulokseen. Sitä on moniselitteisyys. Se on tapa selittää ympäröivän maailman lisäksi siitä heräävät persoonalliset tuntemukset ja ajatukset.

Itseasiassa kaikki tieteellinen on lopultakin vain ikuista pyrkimystä nähdä jokin vanha uudessa valossa. Se on kaunista, sillä sitä romanttinen rakkauskin usein on: kumppanin ja hänen muuttuvan elämänsä huomioimista.

Ei ole uusi ilmiö, että moniselitteisyyttä pyritään häivyttämään mahdollisimman suuren yksimielisyyden ja rauhantilan saavuttamiseksi. Ehkä maailma ja ihmiskunta ovat aina olleetkin sellaisia: pyritään johonkin yhteisesti ymmärrettävään käsitykseen, johonkin samankaltaiseen tulkintaan asiantiloista, josta voisi sitten repiä mahdollisimman paljon ennakoitavia tulevaisuuden näkymiä.

Tämä saakin minut kysymään itseltäni: mikä oikeastaan on ympäröivän yhteiskuntarauhan todellinen hinta suhteessa minuun itseeni? Kuinka paljon joudun luopumaan henkilökohtaisesta vapaudestani yleisen rauhantilan vuoksi?

Vapaa tahto 

Pilkotaanpa kysymys ensin osiin: mitä vapaus edes on? Näitä vapaan tahdon peruskysymyksiä on ainakin kaksi: mistä minä olisin vapaa, ja mihin minä olisin vapaa.

Arkiset vastinkysymykset lienevät: mihin lähiyhteisöni minut sitoo, ja mitä se sitoumus minulle tarjoaa?

Vastaukseni ovat varsin helppo ymmärtää: yhteiskunta luo puitteet, jossa minun täytyy tehdä rahallisesti korvattavaa työtä maksaakseni henkilökohtaisen ravinnon, sekä verollisesti myös turvan ja terveyden. Raha liikkuu ja asioita tapahtuu. Siispä työlläni on vuorovaikutteista ja sitovaa merkitystä suhteessa yhteisööni. Ruokimme toisiamme. Toivon jatkossakin, että tällaisten asioiden eteen tehdään hyvää ja pitkäjänteistä työtä, tapahtuipa se markkinatalouden tai jonkun muun pelisäännöillä. Ravinto, turva ja terveys eivät ole mitenkään huonoja yhteisesti tavoiteltavia asioita.

Työlläni on siis merkitystä yhteiskunnalle jo sinänsä, joskin kaikenlaisista lopputuloksista voidaan olla montaa mieltä. Ja vapaassa maassa niistä käydäänkin sosiologista ja poliittista debattia. Syntyy uusia kysymyksiä kuten: kuinka terveellisessä, turvallisessa ja ravintorikkaassa valtiossa minä todella elän? Entä onko minulla rauhaisa olo? Mihin voisin näitä asioitani vertailla?

Löydän itseni nyt tilanteesta, jossa rauha ja turvallisuus ollaan eroteltu toisistaan ja kyseenalaistettu. Rauha olisi hyvään ja onnelliseen tähtäävä, mielestä kumpuava olotila, kun taas turva on enemmänkin sosiologinen, yhteiskunnan tarjoama voima, joka takaa tuon rauhan jatkumisen. Turva ei välttämättä lupaa minulle vielä rauhaa, esimerkiksi jos sanavalintojani vahdittaisiin ja sensuroitaisiin mielipuolisesti, eikä rauha itsessään lupaisi vielä turvaa, jos minulla ei olisi järjestäytyneitä lisäkäsiä puolustaa itseäni. Syntyy oikeudellisia ja voimapoliittisia kysymyksiä.

Rauha ja turva yhdessä ovat ikään kuin paine. Minulla on rauhallista olla, kun jokin itseni ulkopuolinen voima takaa ennakoitavasti turvan minulle. Ehtona toki on, että minulla itselläni on luottamusta tuota järjestettyä ja järjestäytynyttä turvaa kohtaan. Ehkä ydin kysymys piileekin siinä, uskonko itseni ulkopuolisen turvan olevan väliaikaista vai pysyvää, ja millaista ennakoitavuutta tuo kaikki minulle edustaa, ja mitä tuo ennakoitavuuden ylläpito lopulta vaatisi? Mitä siis mietin esimerkiksi poliisista, terveydenhuollosta ja armeijasta. Pidetäänkö minusta tarpeen tullen huolta? Kysymys on hyvin laaja, etenkin nyt, kun naapurivaltiomme käy sotaa euroopassa, eikä turvallisuuspoliittisista asioista juuri puhuta julkisuudessa. Elämme keskellä sotapropagandaa. Sota todella tarkoittaa sitä, että moniselitteisyys korvataan tietynlaisen yhteishengen ja yhteisrintaman luonnilla, eikä se ole välttämättä huono asia turvallisuusnäkökulmasta.

Henkilökohtaisesti toivon eri kansojen pyrkivän yhä enemmän toisiaan kohti kaikenlaisista erilaisuuksista huolimatta. Konflikteilta tuskin vältytään, sillä erilaisia moraalisia tulkintoja on maailmassa niin valtavasti, ja ne ovat keskenään ristiriidassa toisiinsa nähden, joten yhteentörmäyksiä tulee varmasti. Silti erilaiset uskomukset, tavat ja kulttuurit voivat olla monilla mittareilla hyviä, hyödyllisiä tai oikeita. Tätä on moniselitteisyys. Siksi kysymys rauhasta on haastava: millaisen rauhan haluan muiden kanssa rakentaa? Kuinka paljon minun pitää joustaa henkilökohtaisesta rauhasta ja turvallisuudestani, että esimerkiksi minun, tai laajemmin sanottuna "meidän" kanssa uskalletaan ja halutaan rakentaa rauhaa?

Räikeimmät ja pahantahtoisimmat pyrkivät rauhaan aseilla. Sitä kutsutaan diblomatian viimeiseksi pakkokeinoksi, mutta sitä se ei ole. Diblomatia on vakavasti epäonnistunutta, jos pakkokeinot - muiden turvallisuuden evääminen väkivalloin rauhan nimissä - on hallitseva voima. Siksi pitkäjänteisen turvan takaamiseksi on viisasta tarkastella enemmänkin kaikenlaisesta turvallisuuteen liittyvästä diblomatiasta kieliviä mittareita, kuin rauhallisesta samanmielisyydestä kieliviä mittareita, etenkin, jos halutaan rakentaa jotakin yhteisesti kestävää. Tarvitaan siis ennakoivaa ja ennakoitavaa turvallisuuspolitiikkaa luodaksemme todellisia turvaa takaavia liitoumia. Myös potentiaalisesta vihollisesta pitäisi saada kaveri.

Henkilökohtaisella tasolla voidaan kysyä, kuinka paljon etsimme kanssaihmisistä diblomatiaan viittaavia piirteitä nyt, kun somet ovat täynnä jyrkkiä poliittisia kantoja, hyvesignalointia ja tieteellistä hyötyajattelua, eli kaikkea sellaista, joiden suhteen on helppo olla yhdenmukainen ja myös helpon tunnistettavasti samanmielinen? Päästämmekö itsemme sosiaalisesti liian helpolla vain koska se on helppoa?

Narsistinen ja pelkästään omaan itseensä - omaan rauhaansa ja omaan turvallisuuteensa - käpertynyt malli tai mieli ei adekvaattiin diblomatiaan välttämättä kykene. Silloin asiat ja teoriat pyörivät vain yhtä tuttua kelaa ympäri yhä uudelleen ja uudelleen: yhdellä ja samalla jyräävällä tavalla - vailla mitään pitkäkestoista ja yhdessä rakennettua. Diblomatian kentillä olisi virheaskel pelata samaa laiskaa peliä. Sitä on nationalismi huonoimmillaan.

On jotenkin kamalaa, että moni suomalainenkin nojautuu tänään lähinnä ulkoapäin tarjottuun objektiiviseen moraalikoodistoon ja samanmielisyyteen, eli ns lepsuun rauhantilaan, vaikka geopoliittista osaamista diblomatian kentillä on ollutkin läpi historian. Meneekö poliitikko - yksityishenkilönä - yhteisen politiikan yli?

On pelottavaa, kun rauhaan tähtäävä auktoriteetti sanoo asioista jotakin, ja sitä uskotaan ja totellaan melko sokeasti. Välillä tuntuu, että kaikenlaisiin sometaisteluihin suorastaan rynnistetään rauhan nimissä - vain pelastaaksemme poliitikon. Tämä ei rakenna turvallisuutta sinänsä, vaan enemmänkin laiskistaa yhteiskunnallista pohdintaa. Enää ei ehkä haluta olla henkilökohtaisella tasolla muille se turvallinen ihminen, koska kaikenlainen turvallisuus vaatii fyysistä vaivannäköä, älyllistä vaivannäköä, rohkeutta, sitoutumista ja diblomatiaa - yhteistä tilannetajua - ja sellaista on vaikea hyvesignaloida somessa johdonmukaisella tavalla, koska elämä itsessään on liikkuvaa ja moniselitteistä virtausta. Yhtenä päivänä hymy riittää rauhan takeeksi, toisena päivänä sitä riistetään nyrkein. Koita siinä sitten olla samaan aikaan katu-uskottava ja lempeä.

Uskomuksen ja uskonlinjat 

Iltapäivälehtiä lukemalla syntyy kuva, että ihan jo yksilön uskottavuuskin perustuisi jotenkin siihen, että totellaan mitä se auktorisoitu tutkija asioista väittää. Luontoa saisi dramatisoida vain kaunokirjallisuutta taitava luonnontieteilijä, ja ihmisen mieltä saisi tutkia vain täsmällinen psykologi. Eli suutari pysyköön lestissä (vai miten se menee). Ihan käsittämätöntä älykkyyden pilkkaa.

Toisaalta ilmiö ei ole uusi, sillä onhan kirkotkin täynnä ihmisiä, jotka uskovat sokeasti pappia. Ja jos pappi tulkitsee lukemaansa yhdellä tavalla, niin asia on varmasti niin.

On toki helpompi elää, jos ihmisten väliset uskomukset ovat yhtenäiset. Tämä dynamiikka kirkastuu viimeistään pitkässä ja turvallisessa parisuhteessa. Jos olet joskus yrittänyt avata kumppanillesi omia voimakkaita näkemyksiäsi siitä, miten asioiden tulisi kotona omasta mielestäsi olla, päädyt väistämättä hankaluuksiin: kodin yhteisrauha alkaa olla koetuksella. Taas kysytään diblomatian taitoja, tai kykyä hyvään sovintoseksiin. Tai ehkä jopa molempia. Mutta muuttuuko asiat silloin todella parempaan vai ei? Niissä tulee olla yhteisesti rehellinen - samanmielinen - eikä se onnistu ilman moniselitteisyydentajua tai hyvää diblomatiaa.

Ja jos nyt oikein syvälliseksi heittäydytään, niin todellisuus ei sekään perustu varsinaisesti ympäristöstämme saatuun tietoon, vaan enemmänkin sisältämme kumpuaviin eräänlaisiin totuttuihin uskomuslinjoihin. Uskomme esimerkiksi hyvän tarkoittavan jotakin onnellistuttavaa, tai oikean tarkoittavan jotakin sisäisesti merkityksellistä. Silti uskomuksemme siitä, mikä voisi ehkä olla onnellista elämää, tai mikä voisi ehkä olla merkityksellistä elämää, ovat usein toisiimme nähden perustavanlaatuisesti erit ja jopa hämyiset. Lopulta yksi haluaa selittää itsensä tyhjentävämmin kuin toiset, koska hän haluaa vuorovaikutuksiensa toimivan. Sekään ei toki ole mikään vakuus itseymmärryksen polulla, koska elämän ja maailman luonne on moniselitteinen. Yksi tykkää, toinen ei.

Kokemusmaailmamme lopulta kertoo sen, kuinka lähelle napakymppiä oma uskomuksemme tikka sitten osui. Siksi on hyvä olla vähintäänkin itselleen rehellinen, jos heitto menee täysin ohi taulun. 

Jos sanot esimerkiksi seksin tekevän sinut onnelliseksi, tai että se olisi merkityksellinen osa parisuhdettasi, mutta että pappi kieltää esiaviollisen seksin, ja uskot pappia, niin olet silloin muiden hyveellisten siunauksen varassa elääksesi onnellista ja merkityksellistä parisuhdetta. Papin tilalle voit vaihtaa vaikkapa iltapäivälehden toimittajan tai tutkijan. On hyvä ymmärtää, että samaan aikaan kun antaa muiden arvottaa omaa elämää, tai kun itse arvottaa muiden elämää, se paheksuttu kylänrenttu painelee mulkku pitkällä ja nai minkä sielustaan ehtii. Onko se mielestäsi oikeudenmukaista tai hyödyllistä? Eikai sen väliä, koska näin kuitenkin tapahtuu.

Joskus tuntuu, että koko maailman ihmiskuva pyritään saamaan jonkinlaisen yhteiskunnallisen ihanne yksilön näkökulman mukaiseksi, ja jos siitä mainitsee ääneen, niin skeptikot itkevät, ettei syytöksiin ole mitään tieteellistä näyttöä, ihan kuin jokaisen toimivan ajatelman takana pitäisi olla jonkinlainen empiirinen massa tai muu armeija, että ajattelu nähtäisiin hyvänä, hyödyllisenä tai oikeana.

Toisin sanoen omaan sisäiseen vainuun ei välttämättä oikein luoteta filosofisia maailmankuvia rakentaessa, vaan kaikenlaista "itseymmärryksellistä" navigaatiota tehdään ikään kuin asiantuntijalausuntojen kautta. Ei oikein tajuta sitä, että etenkin empiiristen asiantuntijoiden maailmankuvaan vaikuttava tutkimustieto lepää lopulta filosofisesti kyseenalaistettavalla pohjalla, eivätkä ne välttämättä vastaa juuri omia kokemuksia.

Tai ehkä kyseenalaistamista on jo niin paljon, että jokainen pyrkii ankkuroimaan itsensä edes jonkinlaiselle totuuspohjalle, olkoot se sitten vaikka suuri vale. Noh. Kipu sattuu ja seksi on kivaa. Itserehellisyys on kotiinpäin. Vai onko?