Miten minut nähdään - kirjoittaminen
Kirjoittamisessa parasta on oman soinnin löytäminen. Tekstissä täytyy olla imevää tempoa. Ei sitä muuten jaksaisi kirjoittaa.
Tempo saadaan aikaan kappaleväleillä. Kappaleiden editointi onkin usein aliarvostettua puuhaa, sillä moni rakastuu enemmänkin luovaan kirjoittamiseensa ja tuottamiseensa kuin kokonaisuuden rakentamiseen. Rakennustelineitä ei oikein jakseta pystyttää, jolloin julkisivukin jää hoitamatta. Tempo on kuitenkin oleellinen osa kirjoitustyötä, koska se pitää lopulta tarinankulun hengissä.
Kappalevälit ovat kerronnan askelkuvio. Se luo tarinaan tanssia ja taikaa.
Tekstin rytmi taas loihditaan sanoilla, kuten "vekkuli sekopää luimuili menemään" tai "se risupartainen vanha perkele teki tasan mitä tahtoi." Rytmi voi olla paljon kuvailevampaakin, mutta en nyt mene siihen. Rytmi on makukysymys. Rytmi määrittelee paljolti tyylilajia. Sama homma kuin musiikissa.
Rytmitön teksti ampuu ihan mitä sattuu - välillä liikaa kuvaillen, välillä turhan pelkistetysti. Rytmittömyys kertoo kirjoittajan omista hiomattomista tunteenpurkauksista. Kirjoittaja ei oikein viitsi nähdä vaivaa lukijoidensa eteen, vaan hommaa tehdään lähinnä vain itselleen. Se on narsistista puuhaa, eikä siitä synny syvyyttä. Kyllä lukijatkin ansaitsevat kirjoittajansa rakkautta. Mielipiteet ja tunteenpurkaukset kuuluvat blogeihin, toisaalta asiatekstejä niissäkin yhä enemmän on. En käsitä sitä. Lähteetkin merkitään ikään kuin vakuudeksi jostain suuresta ja varmasta. Saa olla aika riidanhaluinen Eemeli, jos jäljittelee blogien lähteitä. Ja saa olla aika mielikuvitukseton tyyppi, jos ei ole muuta sanottavaa maailmasta ja elämästä, kuin sellaista, mihin on selkeä lähde. Se on naiiviutta ja kokemattomuutta.
Lukija haluaa löytää itseään tarinasta. Paras lääke rytmittömyyteen on reipas kaunokirjallisuuden lukeminen.
Tarinan sanoma on jotakin sellaista, mitä mieli nyt sattuu milloinkin paperille kuljettamaan. Jos välttämättä tahtoo tehdä tarinan hyvän ja pahan suuresta taistelusta, niin olkoot. Tee se. Ongelmia näissä on, ettei kirjoittaja oikein koskaan yllättä itseään. Ei synny oivallusta kuten: "Vau! Onko tässä hahmossa tällainenkin piirre?" En ymmärrä, miten mustavalkoiset kirjoittajat pysyvät kiinnostuneina hahmoistaan. Ehkä viinalla ja tupakalla.
Voi myös pohtia, kenelle tarinaa ylipäänsä kertoo. Yritänkö luoda tarinan yliälykkäälle superyliopiston professorille, vai esimerkiksi omalle kumppanilleni? Tämä seikka määrittelee paljolti sen, millä tavoin kirjoittaja asioita kertoo. Jos kumppani on yliälykäs superyliopiston professori, niin sitten kerron tarinan sellaisella tavalla. Jollekin teksti on suunnattava; muullekin kuin "suurelle yleisölle" tai "kapitalismille".
Jos kokee epävarmuutta - mikä on muuten fiksu tunne - voi aina kysyä itseltään, yritänkö olla se huoneen nokkelin tyyppi, tai kertoa kaiken osaamani kerralla, ja yritänkö vieläpä saada tunnustusta tästä kaikesta? Vai olenko kenties se nöyrin viisaustyyppi? Millaista hyväksyntää tekstini aidosti hakee ja keneltä? Kyllä meiltä kaikilta ajatuksia irtoaa. Paperilla ne näkyy. Ei tosin välttämättä siinä muodossa, miten kirjoittaja itse toivoo. Tähdellisin palaute kannattaa ottaa vastaan heiltä, joille tekstiä suuntaa.
Ehkä kirjoittaja onkin pelkkä tunteenpurkaus kaikille niille, jotka ovat joskus potkineet häntä päähän - syystä tai syyttä. Oli miten oli, tekstissä täytyy olla rehellisyyttä, mutta kuten sanottu, jos rytmi kusee, homma ontuu. Meillä kaikilla on sisäinen elämä ja luovassa työssä sitä täytyy osata hyödyntää. Pitää vain olla tarkkana, ettei häntä ala heiluttamaan koiraa, kuten sanotaan. Ihminen on houkutuksille altis.
Olen aina miettinyt, miten iltapäivälehden toimittajat näkevät lukijansa? Reppanina idiootteina, jotka eivät tiedä mistään mitään, ja jotka sydän paljaana etsivät Suurta Opastajaa ja Totuutta?
Tai minne kaikki maailman lähteet lukijansa lopulta johdattaa?
Hyviä kysymyksiä!
Kerron teille salaisuuden. Tämä kannattaa otta tosi tosissaan: maailma on täynnä keskenään kilpailevaa sepitettä.