Minä: Joonas - tärkeän näköinen ja huolissani
"Olla tärkeän näköinen ja pirun huolissaan". Meillä kotona tämä lausahdus on jo yleinen vitsi.
En tiedä, onko huolestuneisuudesta tullut jo jonkinlainen hyvän ihmisen tavaramerkki. Tuntuu, että yhä harvemmin kanssaihmisen todellisia tekoja edes punnitaan, vaan tänään ihmisarvo näyttää perustuvan enemmänkin siihen, millaisista aiheista henkilö on julkisesti huolissaan. Ihan sama tekeekö hän niiden eteen mitään todellista.
Todellisissa teoissa arvokas on hän, joka saa aikaan yhteistä hyvää tai hyötyä. Asian ei tarvitse olla edes erityisen suuri tai tärkeä. Välittämistä taas on se, kun tämä teko huomioidaan: "kiitos, että teit tämän palveluksen minulle/meille". Siinä kirjaimellisesti välitetään kiitos.
Mutta ei. Tänään varsinaisella tekemisellä ei ole juurikaan painoarvoa. Etenkin asiakaspalvelijan hommat näyttäisivät olevan täyttä kuraa. Hymyssä suin täytyisi ottaa vastaan kaikenlaista paskaa. Onhan palautteen antaja kuitenkin maksava asiakas ja siksi tärkeä. Ja tähän päälle joku hyvänmielen markkinointi-idiootti on vieläpä keksinyt, että avoimuus olisi hyvä asia. Ei se aina ole. Emme me tarvitse mitään kiinalaista sosiaalista kontrollia, jossa väärin ajattelijoita rangaistaan. Ja jos saisimme olla niin avoimia kun oikeasti haluaisimme, psyykkisten häiriöiden määrä räjähtäisi käsiin. Siinä kaatuisi läjäpäin täysin viattomia ihmisiä. Eli terve itsesensuuri täytyy ihan itse oppia. Kyse on lähinnä siitä, kuinka hyväntahtoinen kukin viitsii olla.
Yhä enemmän väki ihmettelee yksinäisyydessään, missä on nykyihmisen autenttisuus? Miksi länsimaalainen ihminen tuntuu niin etäiseltä? Ehkä se teennäinen hymy on jo jähmettynyt meidän kasvoillemme, eikä kukaan usko aitoon hyväntahtoisuuteen. Mutta onneksi virne pyyhkiytyy nopeasti pois, koska onhan maailma todella huolestuttava paikka.
Nyt ihmisen mitta on siinä, kuinka paljon maailman murheita hän pystyy kantamaan - tekemättä niille mitään. Ja jos joku työteliäs erehtyykin vaikkapa auraamaan lumet kaduilta, ihan siksi että julkinen infra pelaisi, niin eiköhän seuraavaksi olla jo huolissaan kaikista niistä mummeleista, jotka kärsivät lumivalleista. Mutta mitään ei olla valmiita tekemään heidänkään eteen. Mitä siitäkin tulisi, jos omat pikkuiset aivot ja kätöset joutuisivat fyysisiin lumitöihin? Se olisi pois koko kansaa koskevista suurista hyvemoraalisista ja älykkäistä pelastus-strategioista. Todellinen älykkö kun tietää jokaisen alan yksityiskohdat täsmällisesti, ja osaa tehdä oikeat ratkaisut edes perehtymättä asioihin. Älkäämme siis vaivautuko käyttämään käsiä ja auttamaan. Olkaamme huolestuneita ja huudetaan yhdessä!
Maailma on yhä enemmän syyllisten ja syyttömien taistelukenttä, jossa vallankäyttö on pahe. Siitä huolimatta, että todellinen vallankäyttö on itseasiassa vastuunalaista puuhaa, ja siten hyveen muoto. Mutta mitäpä hyvää vastuunkanto on koskaan kenellekkään tarjonnut. Kaikilla on kiire hoitaa omia tärkeitä hommiaan ja kukoistaa itsenäisen hyveellisinä. Ylimääräinen puuha tarkoittaisi vain lisää stressiä, ahdistusta ja ylitöitä, ja ne ovat sellaisia mörköjä, ettei kukaan tietoinen mielenterveyden taitaja niitä vapaaehtoisesti valitse. Moniselitteisyyskin tekee hidasta ja tuskaista kuolemaansa, ja jäljelle jää vain jotakin yksinkertaistettua ja kapeaa: onnellinen ihminen.
Pullasorsaa ei saa ruokkia enää lähipurossa, koska se voi tulla riippuvaiseksi ruuasta, eikä lähimummoakaan sovi auttaa hangessa, koska hän voi tulla riippuvaiseksi avusta. Tekeminen on vaarallista. Ja härregyy, mitä mieltä ihmisen edes olisi sitoutua mihinkään pitkäjänteiseen puuhaan? Onhan jokaisen henkilökohtaisena arvona vapaus! Vapaa ihminen on poikkeuksellisen viisas ja elämäntaitoinen. Hän ajattelee omaa napaansa kaiholla ja sellaisella intesiteetillä, että jos murheita ei vielä eilen ollut, niin tänään niitä varmasti on.
Kerran aurauslenkillä näin, miten vanhus yritti saada matkailuautoa liikkeelle lumiselta parkkipaikalta. Olin töissä, mutta pysähdyin tarjoamaan apua. Ja apua hän tarvitsi. Yhdessä työnsimme auton liikkeelle. Mies oli ollut kaksi tuntia jumissa kolmen kerrostalon keskellä, jossa jokaisessa oli näkyvyys tapahtumapaikalle. Kukaan ei tullut auttamaan. Ehkä väki oli vain huolissaan jostakin vieläkin tärkeämmästä asiasta. Lähimmäisen rakkaus kun on tylsää puuhaa. Ja aito sosiaalisuus pelottaa.
Kun lopulta painelin kotiin, niin eiköhän joku innokas vallankäyttäjiin kyllästynyt huolestuja paasannut kolumnissaan, miten auraustyö tehdään nykyään väärällä prioriteetillä. Kirjoitus ei koskenut minua - omat duunit hoituvat kiitettävästi - mutta ihmiset ostavat nämä ylen koskettavat ja uhrihenkeen kannustavat artikkelit maailmankuvakseen paljon mieluumin, kuin lähimmäisen rakkauden. Draama puree, etenkin, jos kirjoittaja on ihmisenä reppana. Ja koska jengin äly ei oikeasti riitä varsinaiseen ongelmaratkaisuun, niin lopulta näistä teemoista ammennetaan vain sääliä ja huomiota. Otetaan sitten vaikka hassusta tilanteesta valokuva puskaradioon, saadaan pari tykkäystä, ja jopas, omat älylliset ongelmaratkaisulliset puutteet katoavat siinä samassa hetkessä, kun itsetunto kohenee. Ja hokkuspokkus, myös huono kunto, sosiaalinen heikkous ja masennus ovat jonkun muun syytä. Eilen ne olivat vielä terapeutin syytä, tänään aurakuskin vika, huomenna ehkä muun yhteiskunnan. Äläkä vain sano, että taiteilijoiden elämäntavat olisivat osasyynä heidän tuskaansa. Taiteilijat kun vain välittävät maailmasta hiukan enemmän kuin me kaikki muut. He ovat neroja!
Tulisipa joskus joku huolestunut ja tärkeän näköinen ihminen minutkin pelastamaan.
Olen itseasiassa miettinyt, eikö jengi oikeasti sisäistä sitä, että esimerkiksi valokuva on vain ikuistettu hetki, joka ei varsinaisesti paljasta mitä kaikkea kuvan takana on? Ehkä tällaiset itsestään selvät totuudet on jo unohdettu, ja nyt turvaudutaan manifestoinnin totuuteen. Siinä nöyrät viisaat mielikuvittelevat kaikenlaista krääsää itselleen. Ehkä se tarjoaa lohdun.