Kompleksinen onnellisuus

Ensinnäkin jos nyt menee kadulta kysymään jengiltä kuinka onnellisia he ovat, niin ei se hirveesti mitään avaa. Ihminen kertoo sen mitä uskoo onnellisuuden olevan. Jotkut vaan lähinnä reagoi siihen mikä nyt sattumalta trendaa. Onko in olla onnellinen vai ei.

Ylhäältä käsin tehty empiirinen tutkimus taas kertoo sen, mitä me yleisesti määritellään onnellistaviksi asioiksi. Eli millainen potentiaali onneen on. Mitkä ovat onnen puitteet.

Pystymetsästä voisi heittää, että onnea tuottaa nyt ainakin mielenrauha ja yleiset puitteet. Siinä mielessä raha onnellistaa että saa mahansa täyteen, lämpöä ja turvaa, mutta onnea lisää myös sosiaalisten kanssakäymisten tapa. Eli että pyöriikö ympärillä niitä hyviä tyyppejä vai mulkkuja.

Jos ihminen on kuolemassa johonkin sairauteen, hän voi silti olla hyvinkin tyytyväinen elämäänsä ja aiempiin valintoihinsa, ja olla samalla myös mielentilaltaan onnellinen. Sairaalassa voi olla pätevä ja aidosti välittävä henkilökunta, jotka onnellistuttaa. Ehkä myös kivunlievitys on kohdillaan, ja omaiset käy katsomassa.

Toisaalta ihminen voi olla nuori ja menestyvä, varakas ja tosi onnellinen. Moni luultavasti haluaa vaihtaa paikkaa nimenomaa hänen kanssaan, tai vähintäänkin olla itse se "menestynyt ja varakas".

Onnellisuudet eivät tässä mielessä ole yhteismitallisia. Ois jotenkin nurinkurista, että terve ja menestyvä - onnellinen - ihminen haluais vaihtaa paikkaa kuolemansairaan - onnellisen - kanssa. Mutta tosi helposti näitä kuulee arvottavan toistensa yli, vaikka onnellisuuden tuntemukset oliskin subjektiivisesti samankaltaisia.

Mutta yhteismitallisia nämä onnellisuudet eivät ole. Me painitaan kaikki muutenkin hiukan eri sarjoissa. Lähtökohdat ovat erit, kuten myös kunnallisverot ja muut käytännön asiat. Millasiin ympyröihin nyt sattuu syntymään.

Sitten jos pohtii esimerkiksi kateutta tunteena, niin se voi olla hyvinkin harhaanjohtava tuntemus. Kateus ei tee onnelliseksi, mutta jotakin se onnellisuudesta viestii. Mutta kuinka kirkkaasti? Kysymys on hyvä. Kuinka kirkkaasti tunnen omat viestini? Kuinka perillä olen omasta kateudestani?

Jotkut ovat kateellisia rikkaille ja "menestyneille", koska he näyttävät onnellisilta. Ehkä he samalla piilotajuisesti toivovat kärsimystä näille, ja uskovat itse tietävänsä syvällisimmän onnen paremmin. Ja jos sitten kysyy ristikysymyksen: "miksi haluat kuolemansairaan onnellisen kärsivän?", niin vastauksena saa kuulla, etteivät he haluakkaan näiden kuolemansairaiden kärsivän, vaan sen "menestyvän onnellisen".

Sinänsä outoa, koska kyllähän me kaikki ollaan lopulta kuolemaan tuomitut muutenkin. Koetaan sitä menestystä tai ei.

Elämän ironia piilee siinä, että ihmisen kohtalona on olla se, mitä hän on, eikä se, mitä hän haluaisi olla. Kateellinen on kateellinen - ei onnellinen. Silti ihminen voi olla hyvinkin tyytyväinen elämänsä valintoihin, vaikka tuntisikin usein kateutta. Halut taas eivät ikinä tyydyty lopullisesti, vaan lähinnä "roikkuu mielipuolisesti mukana matkassa".

Eli kyllä kateus ja halujen tyydyttäminenkin liittyy ja myötävaikuttaa onnellisuuteen, joskaan ei aina luotisuorasti.

Asioita voi pohtia näin: hyväntahtoinen ironia vai pahantahtoinen onnellisuusvaade? Siinä on vähän jing ja jang meininkiä. Kuinka hyväntahtoinen olen oikeasti? Mitä taka-ajatuksia minulla on? Mitä vaadin?

Hyväntahtoisuudet ja pahantahtoisuudet eivät aina paljastu selityksistä, vaan useinkin olemuksen kautta. Eikä pahantahtoisuutta kannata haalia.