Kaupallistunut hyväntekeväisyys

Jos pieni yhdistys hakee tukea isolta järjestöltä, esimerkiksi liikuntakerhoon (päihteettömään tai perheille suunnattuun), sen odotetaan samalla keräävän uusia jäseniä ja markkinoivan toimintaansa. Mielestäni sellainen ei ole tarpeen.

Esimerkiksi liikuntakerhon tehtävä on liikkua, eikä etsiä jäseniä tai maksimoida näkyvyyttä. Sitä tehdään vasta, jos sille on jokin erityinen syy ja tarve.

Jos kerhon etuliitteenä on "päihteetön" tai "perhe", niin ihmiset ymmärtävät intention ilman massiivista hyvesignalointiakin. Päihteetön liikuntakerho on päihteetöntä. Perheliikunta on perheliikuntaa. Hommaa ei tarvitse paisutella ylenpalttisella markkinoinnilla. Tärkeyttä ei tarvitse korostaa. Tätä ei tunnuta ymmärrettävän etenkään ammattimaisissa isoissa järjestöissä, jotka runoilevat strategioitaan.

Superlatiivit eivät ole hyveitä. Ne ovat paisuneen kaupallisen markkinapuheen sivutuotetta. Meidän ei ole pakko kilpailla sellaisten asioiden kanssa, kuten "kuka on eniten hyvä ihminen".

Yhdistyksen jäsenmäärä tai julkinen näkyvyys eivät ole tarpeita, vaan porvarillisia haluja. Ei sillä, että porvarillisuus olisi paha asia, mutta mielestäni se on ristiriidassa vapaaehtoisuuden käsitteen kanssa. Porvarillisuus keskittyy talouteen, vapaaehtoisuus taas luontevuuteen. Kumpikin hamuaa erilaista hyvää. Yhteiskunnan tulee huomioida kumpaakin arvoa erikseen ja eri mittarein. Hyvä liikuntakerho tuskin on samalla tavalla maineikas tai runsas kuin hyvä työpaikka.

Luontevuutta pidetään tänään epäilyttävä, kun taas porvarilliset arvot (näkyvyys, tuloksellisuus) ovat saaneet hyvemarkkinoilla kohtuuttoman merkityksen. Ei siis ihme, jos väki uupuu superihmisyyden tavoittelussaan. Tämä tuntuu modernin järjestötyön ammattilaisilta unohtuvan. Hyväntekeväisyydeksi on alettu kutsua jotakin sellaista, joka ei enää tuota hyvää, vaan jolla haetaan vain helposti mitattavaa tulosta (näkyvyys, jäsenmäärät).

Vapaaehtoistyö ei ole maksimaaliseen hyötyyn pyrkimistä, vaan luovien ihmisten ilmaiseksi jaettua osaamista. Vapaaehtoisia ei tarvitse erikseen kouluttaa järjestön ammattilaisten kaltaisiksi "oikeaoppineiksi", vaan moni löytää luontevuutensa ja ilonsa ihan vain tekemällä. Eri kysymys onkin, annetaanko sille edes mahdollisuutta? Vai sanellaanko jo ulkoapäin sekin, miltä vapaehtoisuudesta syntyvän hyvän täytyy tuntua? 

Järjestöjen työntekijät julistavat nyt kovaan ääneen kokevansa pahaa mieltä eriarvoisuuden lisääntymisestä, silti vapaaehtoistyöltä vaaditaan nimenomaa eriarvoistavia kaupallisia otteita - mielipuolista kilpailua huomiotalouden kentillä. Ja ihan vain siksi, että järjestön oma näkyvyys kasvaisi. Eli käytännössä tavoitellaan pelkästään sitä, mikä on trendikästä ja siten hyödynnettävissä. Unohtuu se, että elämää löytyy myös somen ja trendaavien asioiden ulkopuolelta.

Esimerkiksi filosofia on marginaaliharrastus. Jotkut nauttivat siitä sellaisenaan. Mutta mitään mediaseksikästä se ei ole. Päinvastoin: moni suuttuu, jos kuulee vaikeita asioita. Filosofia pitää osata erottaa motivaatiopuhujista. Jälkimmäinen ei ole vastaus ylenpalttiseen suorittamiseen. Silti sitä ihannoidaan. 

Tämä kirjoitus ei ole omistettu yksittäisille järjestötyöntekijöille, vaan järjestöjen juhlaville strategioille. Liian suuriksi paisuneet voittoa tavoittelemattomat organisaatiot tuntuvat olevan eniten kiinnostuneita vain omasta jatkuvuudestaan. Kuten ovat myös voittoa tavoittelevat liikeyrityksetkin. Erona vain se, että hyväntekeväisyysorganisaatiot kirjaavat sumeilematta ylös juhlavia strategioitaan, jossa jatkuvuuden vastuuta vyörytetään vapaaehtoisille. Liikeyritykset eivät voi sitä tehdä. se olisi laitonta.

Miten käy vapaaehtoistyön luontevuuden? Halutaanko enää tehdä aitoa luontevaa hyvää, vai koulutetaanko vapaaehtoisista yhä enemmän järjestöjen omien mielipuolisten strategioiden toteuttajia?