Ironia ja vallan epäsymmetria

Olin retkahtaa kahviin. Vaikeeta teki olla juomatta. Lopulta pistin teen kiehumaan. Siitä se himo sitten poistui.

Omituista, miten yhtäkkiä tuntee olevansa koukussa johonkin, mitä äsken vielä piti tavallisena aamutoimena. Enkä ole ensimmäistä kertaa elämässäni ilman kahvia. Enkä toisaalta pidä kahvia edes hirveän pahana asiana.

Tässä hahmottuu inhimilliset arvoni: jättämällä kahvin pois tavoittelen jotakin muuta. Mutta mitä tavoittelen? Luullakseni kehollista hyvinvointia. On mukavaa, kun on vähemmän virittynyt olo. Joskus pitää vain ottaa lunkisti. Ja jos keho todella on rasittunut, se ei tottele mieltä ihan noin vain sormea napsauttamalla. Tässä dynamiikassa piilee älyllisten oivallusten ja kehollisen ymmärryksen salat. Itseään pitää ennakoida.

Ehkä keskeisintä on ymmärtää, etten ole julistamassa mitään kahvin ikilopettamispäätöstä - en nimittäin koe syyllisyyttä kahvista - vaan pyrin lähinnä vain toisenlaisiin lopputuloksiin. Toisenlaista se on myös monien tipaton tammikuu. Usein niihin liittyy syyllisyyttä ja todisteluakin. Ensin ollaan kuukausi juomatta, sitten tuttu juominen jatkuu loppu vuoden. Mikä muuttuu? Alkoholin syyllisyyttä tuottavat elementit eivät juhlallisilla eleillä katoa mihinkään.

Kirjoittajana olen löytänyt itseni usein ironisoimasta asioita, joten avaan hieman, mitä ironia on.

Yksinkertaistettuna ironia on epäsuoraa ivaamista. Sitä esiintyy etenkin paikoissa, joissa valtasuhteet ovat voimakkaan epäsymmetriset.

Tehdäänpä alkuun karkea jaottelu ironian ja sarkasmin välille:

Ironisointi on pahan kutsumista hyväksi.

Esimerkiksi näin:

"on hyvä juttu, kun lyöt minua parisuhteessa! Siitähän minä opin!!"

Tällainen on parisuhdeväkivallan ironisointia. Se on joskus luonteeltaan groteskia, mutta koska ironisoinnin sävy on tuomitseva, sitä voi ajatella moraalisesti hyvänä asiana. Tällainen huumorinkäyttö voi olla jopa terapeuttista joillekin, eli psykologisesti hyödynnettävissä.

"Kyllä minä siitä parisuhteesta lopulta opinkin!"

Sarkasmi taas on hyvän kutsumista pahaksi. Esimerkiksi näin: "kuten näet, ei kannata edes yrittää rakastaa toista, sitä voi saada nenilleen!"

Sarkasmi on kyynistä ja syyllistävää. Yllä mainitussa esimerkissä toiselta pyrittiin eväämään toivo paremmasta *rakkaudesta* uskottelemalla, että "ei kannata rakastaa, koska nenilleen voi saada"

Ironisoinnilla ja sarkasmilla on siis moraaliset erot. Ironisoinnin voi nähdä moraalisesti parempana kuin sarkasmin, koska pahan kutsuminen hyväksi on usein psykologisesti rakentavampaa, kuin hyvän kutsuminen pahaksi. Tämän ymmärtämiseksi täytyy avata vielä enemmän käsitteitä:

*Hyvä* on luonteeltaan puhdasta, eli hyvä siis todella tuntuu hyvältä. Esimerkiksi rakkaus tuntuu hyvältä, joten se ei voi olla pahaa. Rakkaus ei kuitenkaan ole itsestään selvästi hyvää. Jos vaikkapa rakkaudellista parisuhdetta kutsutaan hyväksi, niin sitä todella mitataan silloin sen hyvyyden - eli puhtauden - kautta, eikä siis vuosissa tai somepostauksia vertailemalla.

Toisin sanoen hyvässä parisuhteessa opitaan se, mitä itse ja mitä toinen kokee hyvänä, ja siksi se on hyvää ja puhdasta. Puhdasta rakkautta on olemassa.

*Paha* taas on sävyttyneempää. Se tahraa puhtauden. Pahuus elää niissä hetkissä, kun odotamme toisiltamme täydellisyyttä ja egomme palvontaa. Emme silloin perehdy niinkään siihen, mikä todella tuntuu hyvältä, vaan enemmänkin siihen, miten asioiden tulisi nyt tai joskus kaukaa tulevaisuudessa olla, että edes voisimme ehkä yksilöinä kokea jotakin hyvää. Toisin sanoen paha jättää oman hyvän, muut ja muiden hyvän huomiotta. Siksi puhdas pahuus on jotakin sellaista, johon ei sisälly hyvyys missään muodossa.

Hyvyys on turnauskestävyyslaji siinä missä pahuuden sietäminenkin. Hyvyyttä taas ei voi sillä tavoin "sietää", koska se on puhdasta. Toki hyvyyttä voi olla vaikea ottaa vastaan.