Hyvää rakkautta etsimässä

Mark Twain totesi aikoinaan: "ihminen ei kadu mitään muuta niin paljon, kuin hyviä tekojaan". Mitä hän tällä tarkoitti?

Yksi ajatus on, että meitä sattuu eniten silloin, kuin hyvät tekomme sivutetaan kylmästi, eikä niistä anneta edes kiitosta. Eli kun teemme jotakin hyvää ja vilpitöntä, mutta saamme vastaukseksi vain törkeyttä.

Onko mitään mieltä tehdä hyviä tekoja maailmassa, jossa niitä ei noteerata mitenkään?

Entä mitä käy parisuhteen, jossa toisen hyvyyttä ei huomioida millään muotoa?

Herää myös keskeinen kysymys: mikä lopulta edes on ns "hyvä" teko?

Seuraavaksi erittelen rakkaudesta ainakin neljä eri ilmenemismuotoa:

Ensimmäisenä vuorossa äidin/isänrakkaus, joka on laadultaan ehdotonta. Tämä tarkoittaa sitä, ettei lapsen tarvitse olla vanhemmalleen erikseen mitenkään tietynlaisen "hyvä", ja häneen kohdistetaan silti rakkautta. Hänen hyvyytensä ja kelpaavuutensa tunnustetaan ehdoitta, ja hänen tarpeistaan pidetään huolta.

Toisena on romanttinen rakkaus, joka perustuu lähes ehdottomaan rakkauteen. Silloin kumppania tahtoo erikseen rakastaa, mutta se sisältää myös tietynlaisen vastavuoroisuuden vaateen. Romanttinen rakkaus on laadultaan enemmänkin tasavertainen, eikä siis epäsymmetrinen, kuten vanhemman ja lapsen välinen rakkaus.

Kolmantena ystävänrakkaus, joka on laadultaan vastavuoroista ja symmetristä. On liki mahdotonta pitää jotakuta ystävänä, jos hän kategorisesti torjuu sitä hyvyyttä, mikä meissä on, ja mitä me halutaan toisillemme antaa. Näillä perustein ystävyyteen kuuluu enemmänkin vilpitöntä kiitollisuutta kuin tarvetta kontrolloida toista.

Neljäntenä isänmaanrakkaus, joka on luonteeltaan yhteisöllistä ja yleistä. Siihen ei sisälly vastavuoroisuutta sinänsä - ei ainakaan sen symmetrisessä muodossa. Silloin isänmaata ja sen vapautta sekä lakeja on valmis puolustamaan vaikkapa hengellään, mutta vapautta ja lakeja ei silti kirjata jokaisen yksilön ehdoilla henkilökohtaisesti. Omaa yhteisöä voi siis rakastaa, sille voi tarjota oman panoksensa, mutta siihen sidottu rakkaus ei kuitenkaan toteudu vastavuoroisessa mielessä.

Tulevana lauantaina vertailemme ja pohdimme näiden rakkauksien laatuja. Saatan myös puhua liian voimakkaasta isänmaanrakkaudesta, eli äärinationalismista, kuten natsi-Saksan teknokratiasta, jolloin virkamiehet loivat murhakoneistoja silkasta velvollisuudentunnosta. Kansa rakasti fyreriään lapsenuskoisesti ja lapsellisella tavalla. Herääkin kysymys: mitä rakastamme, jos rakastamme julkisuuden hahmoa ja hänen mainettaan?

Erittelemme tietysti myös maineen ja kunnia toisistaan.

Maine on luonteeltaan sosiaalista. Esimerkiksi naisten seksielämää punnitaan liian usein juuri maineen kautta, ikään kuin naisen kunnia muka katoaisi liian monen seksikumppanin myötä. Oikeasti naisen kunniantunto ei välttämättä muutu sosiaalisen paineen - maineen - perusteella.

Miehet taas puhuvat kunniantunnosta ylevähenkisissä ritari- tai samuraikulttuureissa. Jos kunnia menee, ryhdytään kaksintaisteluun tai tehdään harakiri (itsemurha). Kyseessä on kuitenkin usein väärä ylpeys ja sosiaalinen maine, eikä niinkään kokemus kunniallisiksi koetuista teoista eli kunnian tunteesta. Maineikkaat kunniamerkit eivät takaa sisäistä kunniantuntoa.

Eli mitä kaikkea kunnia on, ja miten kunnioitus näkyy rakkaudessa? Voiko mainetta kunnioittaa erikseen, vai onko siinä jotakin ristiriitaa?

Tämän tyyppisiin kysymyksiin etsitään vastauksia 😊

Timo Airaksinen - Rakkauden vangit: Filosofisia tunnustuksia