Filosofiaa pettyneille - kaikkien yleinen etu

Aika kuluu joka tapauksessa, oletpa iloinen masentunut, innostunut, onnellinen tai tyytymätön. Aika kuluu, ja elämä loppuu. Pian kaikki on ohi. Eikä tämä ole mikään kyyninen huomautus. Tämä on itseasiassa varsin lämmin suhtautuminen elämän rajallisuuteen. Jos kerran kaikki kuitenkin loppuu, miksei yrittäisi repiä siitä jotakin irti? Eipä se vain aina onnistu. Elämä on siis väistämättä jonkinlaista "hyvän" louhintaa. Se on karkeiden kivien työstämistä sileämmiksi. Se on oman kauniin sisäisen (ja miksei ulkoisenkin) katedraalin rakentamista. Jos on.

Yksilön on ylimielistä väittää tietävänsä mikä on eduksi kaikille, eli mikä olisi parasta esimerkiksi suomelle, puhumattakaan mikä olisi parasta koko maailmalle. Yksilö ei päätä sitä, mistä arvoista kunkin toiminta lopulta kumpuaa, ja että onko se lopulta hyväksi, oikeaa tai hyödyllistä. On siis kaikin tavoin typerä julistaa omia arvojaan, koska ne eivät vielä kerro mitään oleellista. Sellainen on vain tyhjien fraasien toistamista. Jonkinlainen mukahyveellinen masturbaatio, joka ei edes voi päättyä orgasmiin. Ainakaan sellaiseen, jonka voisi vilpittömästi tunnustaa.

Selventääkseni tätä arvoteemaa voin pilkkoa sen pienempiin osiin: mitä hyötyä työnteosta on minulle, muille, tai asioille yleensä? Toiminko töissäni oikein vai väärin? Tuntuuko tunnistamani henkilökohtaiset valinnat hyvilltä vai pahoilta? Hyviä kysymyksiä. Olisi täysin mielipuolista elää elämäänsä omien etujen vastaisesti, eli elää elämäänsä väärin, pahoinvoivana ja kaikin tavoin hyödyttömästi (ja hyödyttömänä). Silti tällaisiakin mielipuolia riittää. Valintoja tehdään ja sitten jo toivotaankin kädet ristissä jonkun muun kantavan niistä vastuun. Annan vinkin: jos et osaa tai pysty hoitamaan asioita itse, tai jos oma ylpeys ei ikinä anna myöden pyytää apua: älä tee mitään. Näin et ainakaan tuhoa maailmaa. Silti tällaisenkin passiivisuuden joku näkee hyvänä juttuna (eli ei halua tehdä mitään, koska pelkää pahaa). Lohdutuksen sananen: yhden arvomaailman näkökulmasta joku on aina loinen. Joku on aina nauttimassa toisten hyödyistä kykenemättä itse tarjoamaan mitään lisäarvoa takaisin.

Moraalisesti tunnistamme joitakin yleispäteviä seikkoja kuten: "murha on väärin". Mutta onko murha aina väärin joka tilanteessa? Onko väärin murhata hyökkääjä suojellakseen omaa lastaan? Tämä kaikki on henkilökohtaista kysymystä ja tulkintaa. Eli tulkitsemme jonkun joka hyökkää (persoona), tulkitsemme hyökkäävän tilanteen (draama), ja tulkitsemme miten kykenemme itse toimimaan siinä tilanteessa (arvot). Eli lopultakin esimerkiksi kaikenlaisen hyökkäävän aggressiivisuuden voi nähdä samaan aikaan hyvä ja pahana, oikeutettuna ja vääränä, hyödyllisenä ja hyödyttömänä. Lopputulos paljastaa meille henkilökohtaiset voitot ja tappiot. Siitä päättelemme onko aggressiivisuus yleisesti hyödyllistä vai ei. Itse tuomaroimme lopulta sen, kuulummeko niihin voittajiin. Itsepetos ei siis kannata, koska muuten emme hahmota milloin olemme tappiolla - milloin teemme vääriä johtopäätöksiä ja ratkaisuja. Jos ei jaksa tehdä omakotitalon lumitöitä, tai ei jaksa tehdä muutakaan, on typerä kutsua itseään viisaaksi ja maailmaa pahaksi. Viisaus elää yhteisön dynamiikassa; kyvystä jaksaa rakentaa. Ei yksilön mahtipontisessa someruikuttamisessa. Tietoinen loisiminen on melkoisen kyseenalaista. Toisaalta niin ovat lakkoilukin ja paska palkka.

Mitä eroa on sisäisellä draamalla ja filosofialla? Sisäinen draama selittää kaikki maailmantapahtumat (ja uskomukset maailmasta) ymmärrettävään tarinalliseen muotoon. Se on siis jotakin hyvin hyvin henkilökohtaista. Hassua kyllä, selitämme maailman tapahtumat yleisesti ymmärrettävällä tavalla (käsitteellisesti). Se on elämän ja maailman ja kaikenlaisten satunnaisten mielipiteiden käsitteellistä kokemista (empiria). Hommaan sisältyy oleellisesti myös analyyttinen rationaalisuus, matemaattinen loogisuus ja mielen kyky muovautua ja organisoitua (metafilosofia). Syntyy jotakin minkä käsitämme elämäksi ja maailmaksi. Filosofia taas on jotakin yleistettävää. Se on jotakin sellaista, joka ei pohjaa empiriaan sinänsä, mutta joka kuitenkin ammentaa eletystä elämästä ja vilkkaasta mielikuvituksesta. Kenenkään ei tarvitse murhata ketään pohtiessaan miten suojella omia lapsiaan. Tai miltä niitä lopulta suojelee. Meillä on itsenäinen kyky mielikuvitella skenaarioita, jotka vaikuttavat käsitteellisen maailman muovaamiseen - ja siten maailman luonteen muodostamiseen. Ikävä kyllä moni kyllästyy tähän kykyyn ja etsii virikkeensä murhaviihteestä, rikosdraamoista, puskaradiosta ja tekstaripalstoista, joista ainakin kaksi viimeisintä ovat sellaisia, joissa samaan aikaan halveksitaan ja tullaan halveksituksi. Syntyy kysymys: onko meillä hyväntahtoinen vai pahantahtoinen maailma? Siinäpä pohdittavaa. Meillä on noin 60k ajatusta per päivä. Jotkut ajatukset ja skenaariot todella ovat halveksittavia. Jokainen päättäköön itse mille itsensä altistaa.

Todelliset henkiset opit eivät siis opeta arvoja sinänsä, vaan arvoista yleisesti. Niillä kahdella on valtava ero, vaikka heittoa onkin vain muutama kirjain. Mutta ymmärtääkö ihminen lukemaansa? Se on eri kysymys. Opitaanko arvoja vai opitaanko arvoista? Molempia tarvitaan. Niillä korteilla sitten pelataan elämän suurta peliä. Vai onko elämä lopultakaan mitään kilpailevaa korttipeliä, vai enemmänkin yhteistä tanssia? Ehkä tulisi tutustua paremmin niihin vastapareihin ennen kuin antaa lopullisen tuomionsa. Kannattaako lopulliset tuomiot? Hyvät keskustelut tekevät fiksuksi. Ja jotkut ajatuksenlukijat ovat täysiä idiootteja.

Löydyn: www.jjsport.fi