Hyvyydestä

02.02.2024


Kirjoitin joskus, ettei ihminen voi olla rehellinen, jos hän ei edes tiedä valehtelevansa. Väite olisi syytä ottaa tosissaan etenkin täällä suomessa. Me suomalaiset kun pidämme rehellisyyttä yhtenä suurimmista hyveistä. Ja eikö se mene vielä niin, että me suomalaiset olemme muiden silmissä se rehellinen kansa? Rehellinen vai naiivi, sitä sopii miettiä.

Mietin asiaa näin: rehellisyys ei lisänny, vaikka lukisikin ääneen tiede- tai seiskapäiväälehteä. On siis ihan sama mitä puhuu tai tietää, rehellisyys ei siitä lisäänny. Mutta jos tiedostaa tilanteissa valheen mahdollisuuden - mutta pyrkii silti totuutta kohti - rehellisyys lisääntyy, koska valhe vähenee. Siksi rehellisyys vaatii valheen mahdollisuuden. Totuudesta ei kenelläkään ole tarkkaa tietoa, mutta valheesta ja itsepetoksesta on.

Itsepetos on helppo tie, koska se ei vaadi pohjaksi minkäänlaista totuutta edes näön vuoksi. Saatamme mielikuvitella itsestämme ja maailmasta lähes mitä tahansa. Olemme kaikki epätäsmällisiä kummajaisia, jotka eivät oikein tiedä mitä elämästä pitäisi ajatella ja haluta. Kaikenlaisen selkeyden eteen täytyykin ponnistella ja tehdä juttuja. Toisin sanoen elää elämäänsä silmät auki. Totuus ei ole mikään helppo kivuton tie. Ei, vaikka olisi kuinka paljon lähdemateriaalia kerrottavanaan.

Mutta niin. Kuvitellaan että oikeasti arvostamme rehellisyyttä. Silloin emme halua kuulla valheita omasta tai muiden suusta, emmekä halua nähdä rakkaittemme olevan itsepetollisia. Miten toimia? Kannustamme tietysti itseämme ja muita rehellisyyteen. Emme mihinkään lapselliseen auktoriteetti-rehellisyyteen, jossa isopomo sanelee totuutensa ihan noin vain asemansa vuoksi, vaan totuuteen siten miten sitä nyt voi edes hahmottaa. Eli kun ollaan valehtelemassa - pysähdytään - ja mietitään millaista mielikuvaa ollaan rakentamassa. Pohditaan: onko tuo mielikuva kestävä?

Ei ole viisasta odottaa katteetonta kehua tai kritiikitöntä asemaa yhteiskunnassa, eikä niitä kannata odottaa myöskään läheisissä ihmissuhteissa. Pidättäytykäämme myös kaikenlaisesta narsistisesta pyrkyrimäisestä imartelusta. Valtaosa kaikesta kritiikistä on täyttä roskaa, eikä katteeton kehu kanna. Eivät ihmiset tiedä elämästä ja maailmasta niin paljon kuin väittävät tietävänsä. 

Ansaitun kehun antamatta jättäminen on sitten taas narsistista pelkuruutta. Itsekeskeinen ihminen ei tahdo myöntää toisen olevan hyvä, koska luulee sen tarkoittavan että olisi itse huono. Lapsellista.

Oli miten oli. Aiheenamme on hyvyys. Mitä on hyvyys, tai mitä on olla hyvä? Hyvä ja hyvyys eivät ole pelkkiä tunteita tai järkeilyjä sinänsä. Yhteiskunta saattaa pitää meitä hyvinä ihmisinä, vaikka olisimmekin kieroilleet loisina koko elämämme ajan. Ja päinvastoin saatamme pitää yhteiskuntaa hyvänä, vaikka ainoa mitä se on meille tarjonnut on roskauutisia, kiihkoilua, katteetonta itsekehua ja kutistamista. Meille tarjotaan jos ja mitä yhteiskunnallista asemaa ja asemoitumista, jonka myötä joudumme aina pohtimaan: kannattaako tähänkään leikkiin sitoutua. Mitä sitoutuminen minulle kustantaa? Elämäni? Terveyteni? Mitä tästä kaikesta saa irti? Asema pelkän aseman vuoksi on monessakin mielessä naurettavaa ja luultavasti kestämätön farssi. Jotain pitäisi osatakkin. Jotakin todellista.

Hyvyys on siis vaikea teema, etenkin autenttinen hyvyys. Yksi hyvyyden ja hyveen tunnusmuoto voisi olla rehellisyys, mutta miten ilmaista vaikeita asioita rehellisesti? Miten kertoa juopolle juoppoudesta? Hyvä kysymys. Tällainen pohdinta on kaikenlaisen hyvyyden ja hyveiden ensiaskel. Toinen askel on itsepetoksen kitkeminen.

Kuvitellaan että maassa on lompakko. Sen sisällä on rahaa. Palautatko lompakon heti poliisille (suomen virkavaltaan voi luottaa, venäjällä virkavalta voi olla vihollinen) katsomatta sen sisältöä? Vai otatko sieltä muutaman setelin omiin lainoihin ja rahahuoliin?

Yllämainittu ajatuskoe paljastaa hyveellisyytesi laatua: jos joudut kamppailemaan sisäisiä taisteluita ja tunnontuskia hyvyyden ja oikein tekemisen eteen, et ole ihmisenä hyveellinen, vaan enemmänkin taistelet paheitasi vastaan. Eli vaikka olisit ihmisenä kuinka voimakastahtoinen tahansa, se ei ole vielä hyveen merkki. Autenttisesti hyveellinen ei joudu käymään voimakastahtoisia tunnontuskia tai monimutkaisia järkeilyjä tällaisten asioiden eteen, vaan hän tekee oikein ja palauttaa lompakon sekä rahat heti poliisille. Nyt herääkin kysymys: jos olisi perhe ruokittavana, eikä töitä löydy mistään, onko meillä varaa olla hyveellisiä? Näin ongelmasta tulee kompleksinen ja tilannetajuinen. Tässä mielessä voimakastahtoisuus voisi olla meille kilpailuetu. Itsensä voi kun voikin pakottaa roistoksi. Ei siis saisi olla sokea ja naiivi ympäristönsä ongelmista. Minkäänlainen loismainen ryöstely ei ole hyvä tai kestävä juttu pidemmän päälle. Itsekkäitä ratkaisuja vaativa yhteiskunta on lopulta kaikkien yhteinen ongelma.

Englannin kielessä onnea kuvaa sanat happiness (ilo) ja luck (tuuri). Tässä mielessä onnellisuuden voi nähdä ilona ja tuurina. En tiedä miten suomalaiset näkevät onnellisuuden. Pelkkänä tunteena? Jonakin laajempana kokonaisuutena? Eikai meiltä edes kysytä. Kunhan tehdään tutkimuksia. Onnellisuutta voi kuitenkin ajatella näin: Yksi syntyy keskiluokkaiseen korkeastikoulutettuun perheeseen, toinen alkoholistiperheeseen. Kummalla on enemmän tuuria elämässään? Vastaan: lapsella, joka syntyy korkeakoulutettun perheeseen. Alkoholismi on aina ikävä ja ei-toivottu asia niin yksilölle, perheelle kuin myös koko yhteiskunnalle. Oppineisuus taas on puhtaasti hyvä asia. Korkeakoulutus ei vähennä alkoholismia, mutta työ alkoholismin kitkemiseksi lisää mahdollisuuksia onneen.

Korkeakoulutettuun perheeseen syntyneellä lapsella käy siis parempi tuuri kuin alkoholistiperheeseen syntyneellä lapsella, ja kuten sanottu, alkoholismin todennäköisyyksiin voimme yrittää vaikuttaa, mutta tuuri on aina sitä mitä tuuri on. Korkeakoulutettuun perheeseen syntynyt on onnekas eli onnellinen. Ilon määrää taas ei voi vertailukelpoisesti edes mitata. Tai tunteiden voimakkuuksia. Sellaisia asioita on yksinkertaisesti mahdotonta vertailla ihmisten välillä, eikä iloisimpana oleminen ole edes mikään saavutus sinänsä. Sanotaanko näin, että kyllä se eletty elämä meistä kustakin näkyy ja välittyy. Onnekas saa kuolinvuoteellaan rakkautta, kivunlievitystä, ja ehkäpä jopa avustetun kuoleman. Ja toisaalla joku juoppo hakkaa ensin perheensä, ja kuolee sitten tuskaisena ja katuvaisena krapulakramppeihin. Liian suuret odotukset nakertavat jo lähtökohtaisesti ilon ja tyytyväisyyden tunteita, ja lisäävät pettyneisyyttä ja kyynisyyttä: jos on kovat odotukset elämästä, valmistaudu pettymään. Mutta kuten sanottu, hyvän ja hyveiden eteen sopii tehdä tuloksellista työtä. Ikävä kyllä moni onnellinen perheidylli rikkoutuu jo ihan talveen ja aurakuskin jättämiin lumivalleihin.