Ajattelusta mielen arkeologiaan - kirjoittajille

Kirjailijan ystävä on delete-nappi. Ylimääräinen jää sanomatta, silti sanottavaa on, ja sanottava sanotaan. Se vain täytyt tarjota tiiviissä - lukijoita kiinnostavassa - paketissa.

Kaikilla on jotakin sanottavaa elämästä. Se on varma juttu. Niin tunteetonta tyyppiä ei olekkaan, etteikö mitään olisi. Vahinko vaan, että liian moni kiinnostava ihminen ampuu tyhjää. Sanomasta ei oikein saa selvää.

Esimerkiksi kunnan päihdeblogi on niin mitäänsanomatonta ja väritöntä, ettei sitä usko todeksi kuin ammattilainen. Eikä sen sisältö edes ole totta. Teksti on lähinnä lukuja ja lähteitä. Totuus jää sanomatta, kuten tieteellishenkisissä kirjoituksissa on tapana. Luvut nimittäin elävät omaa elämäänsä. Ne alkavat heti tanssia, kun premissit muuttuvat. Näin se on. Eikä kukaan tiedä tarkalleen mistä tosielämän muutokset milloinkin juontuvat. On vain loputtomia spekulaatioita. "Jeppe juo, koska viitteitä siihen on". Eipä se hirveästi elämästä kerro. Jotain ehkä.

Toisaalta jos päihdemaailmaa kerrottaisiin vain tarinallisessa muodossa, niin bilehuumeiden käyttäjät suuttuisivat ja alkaisivat mököttää. "Ei saa pelotella liikaa!!". Tämä kansanosa syyttää Jeppeä yhteisen ilon pilaamisesta. Että Jeppen oma syy, kun hän ryyppää itsensä sairaaksi. Tieteessä tätä päättelyä kutsutaan "Non sequitur" arqumentaatiovirheeksi.

Sitten on myös se joukko, joka luulee olevansa tilanteen tasalla ja rehellisiä. Eli suurinpiirtein kaikki ihmiset. Mitä on rehellisyys? Kysyn vaan. Ihan niin kuin yleisesti ja erikseen? Täytyy meinaa täsmentää, että puhuttaisiin yhteistä kieltä.

Jatketaan. Itseäni kiehtoo mielen arkeologia. Tiedätkö, se on se puuha, kun alkaa tutkimaan, millaisista kerroksista oma päättely on rakentunut. Onko omalla ajattelulla jotakin ehtoja - premissejä? Varmasti on. Emme nimittäin varsinaisesti päätä omia ajatuksiamme. Ne vain tulevat jostakin. Ne juontavat juurensa johonkin. Mihin? Hyvä kysymys. Sitä on mielen arkeologia.

Ihminen ei siis päätä omia ajatuksiaan. Kerroin tämän eilen saunassa teini-ikäiselle pojalleni, joka oli hieman vastahakoinen hyväksymään väitettä. "Ei! Sinä et päätä mitä ajattelet. Sinulle vain herää ajatuksia. Ja sen ympärillä koko maailma toimii". Kuulostaa hullulta, mutta näin se menee. Tarpeeksi kun katsoo mainoksia ja muuta sälää, niin ajattelu kasvattaa juurensa sinne. Eivät ihmiset muuten hoilaisi typeryyksiä kuten: "todella HK!". Kamala mainos.

Myös alaston vartalo herättää ajatuksia, mutta millaisia? Nämä ovat oleellisia ja ihmisiä aidosti kiinnostavia kysymyksiä. Etenkin oman alastoman vartalon kohdalla. Kaikki eivät aina tykkää kaikesta. Eivät ainakaan erheettömyyteen tähtäävät pikkutarkat Hollywoodin tuottajat. Mutta ei anneta heidän hämätä. On syytä olla perillä, kuinka narsistisia ihmiset ovat suhteessa meihin. Ja mitä odotuksia ja vaatimuksia heillä on.

Moni säikkyy omia ajatuksiaan. Niitä pidetään epäilyttävinä, ehkäpä jopa vaarallisina. Voi olla että ihan hyvästä syystä. Viisaus on jotakin sen kaltaista, että ei kysy kumppanilta vanhoista seksikumppaneista, jos ei kestä/halua kuulla. Ja mitä niillä on loppupeleissä väliä. Mennyt on mennyttä.

Jotkut kutsuvat omaa päättelyään ylianalysoimiseksi. Silloin moottori huutaa hoosiannaa ja polttoaine loppuu. Mistään ei tule mitään. Viimeistään tämän pitäisi paljastaa ihmisen olevan eläin. Ajattelussa näet on primitiiviset elementtinsä, jotka tulisi huomioida. Ajattelu on pohjimmiltaan kiinni todellisessa elämässä (jos on), mutta varsinainen elämä on paljon muutakin kuin oman ajattelun lopputulosta. Ehkäpä ylianalysoija ei uskalla elää, ja se riipii häntä. Ehkä hänen ajatuksensa on vailla tosielämään juurtuvia merkityksiä. Ehkä hän ei ole enää kosketuksissa muuhun kuin spekulaatioon. Silloin delete-napilla vasta olisikin paikkansa. Mutta kuten sanottu: emme me päätä mitä ajattelemme. Meille vain herää ajatuksia.

Viisautta on ymmärtää, ettei muihin kannata luottaa sokeasti. Ei missään nimessä. Ei heidän pyrkimyksiinsä, eikä heidän käsitteelliseen tajuunsa. Filosofia on tehokas lääke tähän vaivaan. Silloin erottamme itsemme muista. Meille herää "oman itsemme kaltaisia ajatuksia". Myös ironia toimii, eli moniselitteisyyden taju. Käytännössä sama asia kuin filosofia, mutta eri ulottuvuudella. Todellista elämää on vain tämä yksi, moniselitteisyyttä on kaikki muu.

Kirjailijat usein ymmärtävät totuuden: asiat herättävät ajatuksia, eikä päinvastoin. Siksi kirjailijoiden tulee ensisijaisesti elää ja aistia. Täytyy olla mukana kehollisessa toiminnassa, mutta myös oman mielensä virtauksissa. Tätä kutsutaan luovuudeksi, mutta ei se oikeasti ole luovaa. Pitää vain olla messissä siinä mitä kokee ja ajattelee. Hiukan perillä miten päänuppi organisoituu. Bongata mielensä vilinää.

Lopuksi alkaa työ. Täytyy tuoda paperille se mikä herää. Siitä vain poistetaan ylimääräinen. Se on se juttu. Sitä on myös luovuus: uuden sanoman nyhjäisy tyhjästä. Jos kykenet löytämään sanomaa tai sanottavaa ympäröivästä maailmasta ja elämästä, sen mukana voi ratsastaa. Mielikuvitusta voi rikastaa lukemalla, ja kielenkäyttöä sekä kontrasteja voi harjoittaa filosofialla. Siinä tieteen ja taiteen avut todelliseen elämään.

Hedonismin kriitikoille haluaisin sanoa: koska emme itse päätä mitä milloinkin ajattelemme, vaan lähinnä kellumme sen mukana yritäen tulla toimeen, on syytä muistaa ruumiilliset ilot. Jos hyvä seksi vie tajunnan, tai hyvä pihvi tuo nautintoa, tai huvipuiston ilot (tai kauhut) vie ajatukset muualle, kyllä niitä täytyy oppia. Ei silloin parane leikkiä mitään Suurta oikeaa_elämää elävää moralistia. Että ajatukset muka loisivat meille hyvän tai "oikeanlaisen" elämän. Kyllä sen tekee elämä itse. Jos tekee.

Summa summarum: kaiken tämän ymmärtämiseen olisi hyvä bongata etiikan alkeistyökaluja aina metaetiikasta hyötyyn. Hyvän elämän reseptit eivät oikein toimi. Ihan jo siksikin, että ajattelu ei pysy niissä mukana. Lähtökohtaisesti elämä vie.

Siinä missä kipu on totta, niin on myös ilo ja nautinto.