Älä kuuntele ketään tai kuuntele kaikkia – ja pysyt varmasti paikallasi

Jos minulta kysytään, kaikenlainen muutos on väistämätöntä. Ei ole jumalhahmoa, joka kysyisi, haluanko ottaa osaa muutokseen. Muutos vain tapahtuu.

Hyvänä esimerkkinä alkoholismin dynamiikka. Alkoholismilla kestää keskimäärin vuosikymmen kehittyä näkyväksi. Siinä keho ja mieli antavat hissukseen yhä enemmän periksi alkoholille. Samalla syyttely ja katkeruus lisääntyvät. Olo on aina vain väsyneempi. Moraaliset krapulat muodostuvat kohtuuttomiksi. Omat tahtotilat eivät pysy enää perässä ja syntyy mielialan vaihtelua. Yleinen kärsimys valtaa alaa ja mieli masentuu. Muutos vain tapahtuu. Tosin kohti negatiivista. Kohti katastrofia.

Niin ei tarvitsisi olla.

Sekä ihminen että ympäröivä maailma muuttuvat aina yksilön tahdosta riippumatta. Tämä myönnytys on hyvä tehdä vähintäänkin itselle. Sitten voikin kysyä rehellisesti, mihin suuntaan muutos tapahtuu? Kiinnittääkö muutoksiin arkista huomiota? Tunnistaako niitä? Ja jos tunnistaa ja kiinnittää niihin huomiota, niin mihin suuntaan olen matkalla?

Millaisen tulevaisuuden vaistoan?

Millainen vuorovaikutus minun ja maailman välillä tapahtuu, ja mihin uskon sen johtavan?

Vinkkikulttuurin hengessä annan vinkin: ihmisessä elää voima nimeltä syyllisyyden tunne. Joskus olemme syyllisyyden ryöpyteltävinä syystä, joskus syyttä.

Syvää viisautta on erottaa nämä kaksi toisistaan.

Lohdutuksen sananen: elämä virtaa joka tapauksessa. Ei tarvitse olla täsmällinen jokaisesta syyllisyyden puuskastaan. Ei tarvitse olla edes viisas. Palaan tähän blogini lopussa.
 

Viisaus

Vaikea uskoa, että tavan kuntalainen olisi aidosti kiinnostunut kuntatalouden kaikista pienistä nyansseista, eli olisi aidon huolissaan vaikkapa katukunnossapidon ammattitaidosta. Mieluummin jengi valittaa lähinnä sellaisista asioista, jotka eivät heti silmää miellytä. Kuoppa tiessä voi olla jollekin merkki maailman luisumisesta turmioon ja välinpitämättömään tuhoon.

Harva jää aidosti pohtimaan kunnossapitotyön historiallista kehitystä, eli siihen liittyvää viisautta.

Avain sana on pakossa. Kenenkään ei ole pakko tehdä mitään. Se on sekä hyvä että paha. Se on vapautta. Välittämistä ja tervettä välinpitämättömyyttä.

Kaikenlainen viisaus kehittyy läpi elämän joko kollektiivisesti tai yksilötasolla. Usein molemmissa samaan aikaan. Hyvä ympäristö on orientoitunut ruokkimaan sekä yksilön että yhteisön viisautta. Sitä kutsutaan kasvamiseksi.

Teenkö omakohtaisia havaintoja tästä kasvun prosessista? Annanko itselleni ja muille tunnustusta?

Entä sanoittaako joku minulle ympärilläni tapahtuvaa muutosta? Vai onko kaikki hieman salaperäistä ja pakoilevaa?

Arkisten kuulumisten vaihtaminen, kuunteleminen, ja itselle tärkeistä asioista puhuminen ovat avainasemassa viisaudesta puhuttaessa. Näin voidaan kiinnittää huomiota kasvujen eri kohtiin. 

Itselleni kysymys elonympäristöstä on helppo. Kyllä. Minulla on hyvä ympäristö. Rakkautta riittää, mutta myös mielenkiintoista kehittävää väittelyä. Asioita tutkitaan ja niihin perehdytään. Tunnustusta jaetaan. Asioihin ei takkeruta, ja ne jotka takerruttavat, niitä voi tarkastella useammalla silmäparilla. 

Melenterveydellisesti ei ole kuitenkaan kannattavaa taistella jokaisesta epämiellyttävästä asiasta kynsin hampain. Jokainen havaitsemani kuoppa ei ole tärkeä. Tärkeää olisi kuitenkin tapella joidenkin asioidensa eteen. Toisin sanoen valita taistelunsa.

Eikä tarvitse lähteä kovinkaan kauas tappelemaan. Kyllä omassa elämässä on usein kädet täynnä tekemistä yhdelle ihmiselle. Kuoppia riittää.
 

 Taistelu viisauden puolesta

Elämä on vaikeaa. Siinä on paljon monimutkaisia haasteita ratkottavaksi. Elämän tulkitseminen helpoksi ja yksinkertaiseksi kielii enemmänkin pinnallisesta lähestymistavasta, kuin syvällisestä viisaudesta, tai edes pyrkimisestä syvälliseen ymmärrykseen.

Elämän tulkitseminen helpoksi on egoistista viisautta. Sellaista, johon itsetunto helposti ripustautuu.

Syvällisessä viisaudessa on paljon jalostunutta tietoa, eikä se ole välinpitämätön yksityiskohtiin tai perusteluihin nähden, vaan päinvastoin, suhtautuu niihin hyvinkin uteliaasti ja täsmällisyyteen pyrkien.

Ei tarvitse olla ihmeempi sosiologi nähdäkseen, mihin suuntaan oma henkilökohtainen elämä on menossa. Käytän tässä yhyeydessä nimikettä sosiologi, koska nimenomaa he mittaavat ja osoittavat yhteiskunnallisia tapahtumia oman henkilökohtaisen tulkinnan sijaan. He pyrkivät löytämään syy- ja seuraussuhteita yhteiskunnallisella tasolla, ja miettivät, miten se voisi ehkä vaikuttaa yksilöön ja hänen ratkaisuihinsa. He eivät selitä maailmaa ns. omaksi edukseen

Sosiologit tekevät tärkeää työtä. Silti monella meistä tavan ihmisistä on hyvin terävöityneet vaistot, ja ymmärrys oman henk.koht. elon suuntaviivoista. Ehkä tiedämme että ojaan mennään, silti löydämme itsemme selittämässä juttuja parhain päin. Ja jossain syvällä se riipii.

Ehkä sitä ymmärtää suuntaavansa kohti katastrofia, kuten moni alkoholismista kärsivä tuntee, tai ehkä sitä on osana hyvää porukkaa luomassa toiverikkaampaa maailmaa kaikille. Terve mieli osaa pyöritellä näitä molempia ajatelmia.

Heitän ilmoille kysymyksen: olenko minä (tai sinä) yksin vastuussa kaikista vallitsevista ilmapiireistä? Ja jos emme ole, miten meidän tulisi suhtautua tähän kompleksiseen asiaan nimeltä elämä?

Yksi hyvin looginen vastaus olisi: olemalla ympäristön kannalta rakentava voima. Että uskallamme tarjota sen, missä olemme hyviä

Sitten voikin esittää toisen kysymyksen: millaisen ilmapiirin ympärilleni toivon?

Tähän on ainakin minun helppo vastata. Totuudellisen.

Elämään on syytä suhtautua totuudellisesti. Totuus on ainoa asia, johon voi kovan paikan tullen ankkuroitua. Se on vakaata pohjaa silloin, kun asiat menevät vaikeiksi.

Totuuteen liittymällä ei tarvitse kikkailla tai selitellä. Toteaminen riittää. Tarvittaessa pahoittelu ja anteeksi antaminen.

Totuus on pitkälti arkista toteamista. Liittymällä toiseen ihmiseen voi kipeitäkin asioita todeta toiselle ilman, että sitä paisutellaan tai vähätellään.

Toteamus on aina oma henkilökohtaisesti koettu totuus.

Hyvässä ilmapiirissä tämä toteamus otetaan välittäen vastaan.

Homma ei tietenkään ole niin yksinkertaista ja helppoa mitä ensi alkuun ajattelee. Siksi objektiiviseen totuuteen on niin paljon helpompi liittyä. Siinä kun ei ole mitään henkilökohtaista ulottuvuutta.

Objektiivisen totuuden löytää, kun hakee jonkin tiedeyhteisön jäseneksi, ja alkaa tehdä tutkimustyötä. Polku on hyvin rationaalinen. Tässä prosessissa tieteellinen ajattelu kehittyy. Hommaansa omistautuva kehittää myös luonteenpiirteitään, kuten nöyryyttä. Ehkä käsitys itsestä ja maailman luonteesta avartuu. Mutta se ei lopultakaan ole matka henkilökohtaisuuksiin. Se ei ole matka itseen.

Se voi olla osa sitä, mutta ei täysin.

Oma sisäinen totuus on erilaista. Sitä voi kysyä: olenko salaperäinen itselleni tai muille? Yritänkö salata rakkaaltani jotakin itsestäni? Ehkä syvää avuttomuuden tunnetta tai huonommuuden kokemusta? Juonko liikaa? Syönkö liikaa? Enkö pidä kehostani? Mikä kaikki minussa riivaa, mistä en halua puhua? 

Monissa piireissä tällaista itsehavaintoa kutsutaan viisaudeksi, mutta itse en menisi vielä niin pitkälle. Viisauteen tarvitaan myös käsitystä ympäröivästä maailmasta. Objektiivisuutta. Tilannetajua.

Viisaus ei ole mielivaltaa, vaan se on yhteistyötä vaikeidenkin totuuksien kanssa. Matka viisauteen alkaa kuitenkin itsehavainnosta.

Ensimmäinen askel viisauteen

Viisauden polun ensimmäinen askel on tunnustaa ongelmaksi muodostunut kyvyttömyys ja päättämättömyys tehdä tarvittavia siirtoja omaan henkilökohtaisteen elämäänsä nähden.

Tunnustuksen vaikeus piilee usein omassa ylimielisessä kanssaihmisten halveksunnassa. Joko halveksuntaa harjoittaa itse, tai sitten sitä tehdään porukassa.

Halveksivissa piireissä tuskin puhutaan kattavasti vaikeista asioista.

Jos on liikaa kuplaantunut johonkin, voi oma halveksunta olla myös piilossa. Ehkä se on selitetty järjellä. Yhdessä halveksitaan jotakin typerää.

Ehkä kanssaihmisten asiat ja toimintatavat näyttäytyvät vastenmielisiltä, eikä tämän halveksunnan yli vain pääse. Esimerkiksi AA:ta kohtaan on paljon haveksivia ennakkoluuloja, mutta toisaalta, eivät nekään ennakkoluulot ole aina ihan tyhjästä syntyneet.

Ehkä itsen ympärillä olevat juorukerho todella käyttäytyvät ylimieliseen sävyyn, eikä siihen uskalla tehdä henkistä pesäeroa?

Tai ehkä sitä vain paistattelee omassa erinomaisuudessaan, tai liittyy mukaan muita syyttävään kurjuuteen. 

Ehkä ei edes koe tarvetta hypätä muutosten virtaan, ennen kuin katastrofi on jo tullut. Joko terveys pettää, mieli latistuu, tai rakkaat on ryypätty ympäriltä.

Koettu kyvyttömyys kumpuaa usein siitä, että, omia henkilökohtaisia kykyjä ei olla tuotu oikeaan valoon, ja siksi tarvittavia kykyjä ei ole lähtökohtaisestikaan osattu harjoittaa.

Koettu päättämättömyys taas on enemmänkin arjen rutiineja, eli konkreettisia tottumuksia. Meidän ajatuksiemme tehtävä ei ole olla "päättäväisessä ikifokuksessa", vaan ajatusten tulee kulkea virtauksen ja keskittymisen välisessä yhteistyössä. Eli työssä ja levossa.

Uutta luoden ja puurtaen. Levossa ja haasteessa.

Kyvykkyys ja päättäväisyys tavoitetaan hyvän porukan avustamana. Siksi se ei ole koskaan pelkästään henkilökohtainen asia. Siksi suuret muutokset ovat usein pelottavia. Niissä on aina oma sosiaalinen painonsa. Sillä on myös vaikutusta ryhmädynamiikkaan.

Voima ja pehmeys 

Sosiaalisessa mediassa kukoistaa tänään vinkkikulttuuri. Jokaisella on asioista mielipide, joka on tietysti hyvä asia, mutta kaikki mielipiteet eivät ole hyviä tai samanarvoisia. Kaikki mielipiteet eivät ole myöskään jalostuneita. Osa mielipiteistä on yksinkertaisesti huonoja, epäviisaita, ja siksi niitä tulee rajata pois.

Ne mielipiteet eivät palvele.

Jotkut mielipiteet ovat suloisen lohdullista laastaria, jotka eivät oikein toimi sotaisiin elämänvaiheisiin.

Todellista viisautta onkin erottaa ajatukset, jotka aidosti kutsuvat luokseen, ja toisaalta myös ne ajatukset, jotka tuntuvat liian ronskeilta tai pehmoisilta.

Voimakkaiden ajatusten kutsu on usein energisoiviaa. Ne saavat kokemaan pystyvyyttä. Riskinä on nöyryyden puute ja omien voimavarojen ylimittaaminen. Uusi voimakas pettymys saattaa odottaa jo kulman takana.

Elämästä saattaa muodostua hampaat irvessä kulkemista.

Pehmeitä ajatuksia tarvitaan lohdullisuuteen ja liian vakavamielisen maailmankuvan välttämiseen. Niiden riskinä on pelkuruus ja välinpitämättömyys (joka on rakkauden vastakohta). Silloin tarvittaviin asioihin suhtautuu liian kevyesti ja epäomistautuneesti. Silloin todellisia haasteita ei uskalla kohdata silmästä silmään, vaan niitä paetaan omaan idealistiseen mielikuvitusmaailmaan.

Syntyy selittelyn kulttuuri. 

Liian pehmeät maailmankäsitykset saavat ihmisen välttämään niitä huoneita, joissa hänen tulisi käydä.

Liian vahvat maailmankäsitykset taas saavat uskomaan, ettei noita huoneita edes tarvita.

Maailmassa on kovaa rakkautta yhtä lailla kuin pehmeää romantiikkaa. On lottovoitto kokea molempia saman ihmisen kanssa.

Mitä jutuista ajatellaan?

Nopealla vilkaisulla Instagramiin näin, että eräs terapeutti suositteli muutosta, toinen kehotti kyseenalaistamaan kaikenlaista muutosta. Molemmissa tapauksissa kyse on korkean profiilin terapeutista, kiven kovista ammattilaisista, joita sopii kuunnella.

Itsekin heitän lusikkani soppaan: muutos on väistämätön.

Tragedia piilee siinä, että meillä ihmisillä on inhimillistä vaikeutta ymmärtää, millaisessa elämänvirrassa polskimme. Ihmisen suurin tragedia on siinä, että emme tunnista tilaamme.

Toki täytyy lisätä, että tällainen rajaaminen on psykologisesti välttämätöntä. Jos tuntisimme arvottomuutemme kosmisessa mittakaavassa, psyykeemme ei kestäisi. Eli arkisesti sanottuna: jos kuulisimme joka hetki jokaisen ihmisen jokaisen mahdollisen mielipiteen nyanssin meistä ja maailmasta, ja samalla ymmärtäisimme, että ikuisuuteen suhteutettuna saatamme olla täysin turhia, me hajoaisimme psyykkisesti osiin.

Niin valtava ylivoima käy meitä vastaan.

On kuitenkin hyvä ymmärtää, että moni satunnainen mielipide voi olla vain alhaisen verensokerin tuottamaa kiukkua, eikä Jumalastakaan ole tarkkaa tietoa. Jumala voi olla, tai sitten ei ole. Tuskin sellaisia ulottuvuuksia voisimme ihmisyyttä syvemmälle käsittää.

Siksi rakkaus ja kypsät kanssaihmiset ovat niin tärkeitä. Ne luovat todellisuuteemme ratkaisevan merkityksellisyyden kokemisen. Tarvitsemme viisautta maailmasta, mutta tarvitsemme myös viisautta omasta itsestämme.

Mutta miten näitä juttuja havainnoi ja tunnistaa?

Tästä päästäänkin tieteen tekemisen peruskysymykseen - kyseenalaistamiseen. Kun puhutaan henkilökohtaisesta elämästä, täytyy ottaa avuksi sisäisen viisauden työkalut

Kysymys: mitä ja miksi minun tulisi muka nyt itsestäni kyseenalaistaa?

Annan vinkin: moni vaistoaa sisimmästään sen, mitä hänen tulisi muuttaa.

Tarjoan myös lohdutuksen sanan: olet väärässä.

Perusarvosi ei liity siihen sentimentaaliseen tuskaan mitä koet. Et ole yhtä kuin tunteesi. Perusarvosi pohjaa valoon. Olet rakastamisen arvoinen no matter what. Siksi itseä tulee lähtökohtaisesti muuttaa siihen suuntaan, että tulee itsensä kanssa toimeen.

Olla sujut itsensä kanssa.

Tällainen itsensä rakastaminen täytyy aloittaa jo tänään. Itseasiassa se tulee aloittaa viimeistään nyt. Ja itseään voi rakastaa samalla, kun touhuilee näiden muutosjuttujen parissa.

Haasteeksi tulee löytää oikeita kysymyksiä ja oikeita ihmisiä ympärille

Miten voisin rakastaa itseäni tänään? Miltä se tuntuu?

Rakastaminen ja rakkauden kokeminen eivät ole korkealle vuorelle kiipeämistä, vaan päinvastoin, se on vapautumista. Kun ilmaisee sen kauneuden mitä näkee, vaikka vain ihan pikku pikkuisen kauneuden nyanssin, ihan vain koska tuntee niin, ja toisaalta, ottaa myös itsestä havaitun kauneuden ja kiitoksen vastaan, se on rakkautta.

Se on virtausta.

Kiitoksen hylkääminen olisi yhtä kuin toisen ihmisen poistyöntämistä.

Kiittämättä jättäminen ja kaneuden hylkääminen on taas sokeutta.

Vaikka sitä kuinka kuvittelisi pitävänsä otetta omasta elämästään, ja uskoisi tekevänsä aina oikeat havainnot ja teot, ei elämänvirtaan vain pääse käsiksi. Todellisuutta ei voi muokata haluamakseen. Siihen tulee antautua. Avata silmänsä. Tehdä itsenäisiä havaintoja.

Etsiä kauneutta.

Todellisuus ei noudata mielivallan lakeja, siksi itseään huiputtamalla ei löydä itseään. Minäkään en voi päättää, mitä teksteistäni ajatellaan. En voi päättää esimerkiksi toisen verensokeriarvoja tai niitä asioita, mihin hän tottuneesti kiinnittää huomiota. Voin vain tarjota ymmärtämiäni suuntaviivoja. Johdatella. Valoittaa havaitsemani virtauksen luonteesta 

Kirjoittaminen, viisaus, elämänvirta

Blogin alussa kirjoitin elämänvirrasta. Avaan hiukan.

Esimerkiksi kirjoitustyö on vain harvoin sitä, että ihminen istuu tuolilla ja odottaa luovaa puuskaa. Se voi toki olla sitäkin, etenkin kun kirjoittamista treenaa pitemmälle, mutta jokainen rehellinen ihminen luultavasti tunnustaa, että kirjoitustyöhön sisältyy paljon muitakin tunteita, kuin pelkkää iloa ja inspiraatiota, tai niiden odotusta.

Joskus itseään ja tekstejään katuu. Joskus sitä ajattelee, että nämä tekstit eivät ole tarpeeksi markkinahenkisiä. Tällaiset tuntemukset ovat hyviä merkkejä havaita, koska silloin oma keskeneräisyys paljastuu.

Jos jokin vanha teksti kaduttaa, sitä ymmärtää kasvaneensa siitä pois. Ja jos ei uskalla kirjoittaa uutta tekstiä, tietää, ettei ikinä pääse kasvamaan.

Suunnaton hämmennys, häpeä ja syyllisyys ovat joskus nopeinta kasvua, jonka ymmärtää vasta jälkeenpäin.

Yhtenä kirjoittamisen keskeisimmistä tunnusmerkeistä onkin oman arvon puntaroiminen. Sitä saattaa kyseenalaistaa omaa ihmisarvoaan jopa niin pitkälle, että luopuu koko kirjoittamisesta. Sitten sitä kompensoi ehkä jollain muulla tavoin. Alkaa tehdä korostuneesti muita juttuja.

Kuinka paljon maailmassa onkaan pettyneitä kirjoittajien alkuja, jotka vannovat, etteivät enää ikinä kirjoita mitään? Mihin sekin kaikki luova energia katoaa?

Se on epätervettä narsismia. Ahdasta perfektionismia. Itsekästä.

Kaiken lisäksi se on turhaa. Tunteet ja mielialan vaihtelut kuuluvat herkkään kirjoitustyöhön. Se on työtä. Siitä tulee tarvittaessa pitää taukoa.

Kirjoittaminen voi ja saa tulla myöskin uniin. Se voi myös viedä keskittymiskykyä muusta elämästä, ja niin se saa tehdä. Aamulla saa herätä paineissa, että oliko tekstini hyvä. Ehkä aivot ovat juuri silloin työstäneet juttuja pitemmälle.

Kirjoittaminen voi tehdä myös ihmisen vähemmän läsnäolevaksi, ja se on silloin tällöin ok. Siksi kirjoittaminen on nimenomaa "työtä". Se kuluttaa. Siitä tulee tarvittaessa ottaa etäisyyttä.

Kirjoittajaksi kasvaminen on kehittyvää viisautta. Silloin tiedollisesta analyysista jalostuu viisautta. Tietoa ja viisautta ei sovi sekoittaa keskenään.

Parhaassa tapauksessa ajatuksia voi vaihtaa muiden kirjoittajien kanssa. Sen tehtävä on helpottaa omaa oloa.

Kirjoittamista tulee oppia ymmärtämään samalla periaatteella, kuin rekkakuski ymmärtää tarvitsevansa unta ja lomaa. Se on nöyrää suhtautumista työhön.

Moni kirjoittaja oppii ensin kirjoittamaan, ja vasta sitten puhumaan tunteistaan. Se on tietynlainen kasvuprosessi. Itse kuulun tähän samaan koulukuntaan. Itseasiassa kirjoittamisen myötä oma artikulointini on kehittynyt jatkuvasti, ajatukset ovat jäsentyneempiä, ja niitä on helpompi erotella tunteista. Olenkin perustanut kirjoittajien vertaistuellisen ryhmän. Meitä on siinä kaksi, ja meillä on tosi hauskaa.

Elämänvirta on jotakin tämänkaltaista. Sitä huomaa jonkin asian kolahtavan itselle todella hyvin. Sitten siihen kehittyy tietynlainen fokus. Ja kun suuntaa kohti fokusta, asiat kehittyvät yhä paremmiksi. Tieto asioista lisääntyy. Lopulta tieto jalostuu viisaudeksi.

Ps. viisaus ei näytä miltään, eikä se kilpaile muiden viisauksien kanssa. Jos näin luulee, eksyy idealismin ja ideologioiden maastoon.

Pps. Ihminen ymmärtää sisäisesti, milloin tietäminen loppuu ja viisaus alkaa. Sisäinen totuudellisuus on ainoa tie

Aiheeseen liittyvää kirjallisuutta:

Frank Martela - Valonöörit: sisäisen motivaation käsikirja

Ulla Appelsin - Lapsuus lahkon vankina: Leevi K. Laitisen tarina

Riitta Kylänpää - Utelias mieli: Claes Anderssonin elämä