Välitänkö uhreistani?

Henkisyydellä on monta määritelmää aina älyllisestä jäsentelystä sielulliseen kauneuteen ja mielikuvitteluun. Pointtina tällaiseen eriteltävään jäsentelyyn on ehkä sen vahvistaminen, että henkisyyskään ei ole ihan mitä sattuu puuhaa. Henkisyyteen ei kuulu esimerkiksi taikausko.

Taikausko on oma lajinsa, kulkekoot se taikauskon nimissä.

Henkisyys ei myöskään tavoittele superlatiiveja tai sellaisia taikakaluja, jotka ratkaisisivat kerralla kaikki ongelmamme. Superlatiivit kuuluvat kilpaurheiluun ja tiukkoihin mittareihin, ja taikakaluilla - fetisseillä - on oma paikkansa elämässä.

Ennen kuin menen varsinaiseen aiheeseen, kysyn: mitä henkisyys on?

Ainakin se on kypsyttelyä. Eivätkä kaikki kypsy ikinä, ja toisaalta, tarvitseeko kaiken ollakaan niin kypsää? Näitä kysymyksiä voi kukin pohtia mielessään.

Raaka maku näkyy tämän päivän ylitseampuvista väkivaltaelokuvista, kun taas netin täyttävä porno parodioi raaka seksuaalisuutta.

Aikuisviihde on sekin jotenkin hauska ilmaisu. Sillä kypsytetään nussimista.

Parhaita hetkiä hengen kypsyttelyyn sanotaan olevan kalastaminen ja meditaatio. Perään voisi lisätä paljon muitakin tapoja. Läntinen filosofia, kuten käsitteellisten yhteyksien looginen erittely, ja itämainen filosofia, kuten buddhalaisuus (perinne vai uskonto), ovat yhteenlaskettuna älyllistä organisoitumista ja henkistä kypsyttelyä. Käytännössä siis sitä, että ihmisen on mukavampi olla itsensä kanssa, koska mieli on siisti, kirkas, ja järjestyksessä. Siinä kai filosofioiden funktio "miten pitäisi elää?" kysymyksiin. Mielenrauhaa ja ongelmanratkaisuja. Asioita ei siis halvenneta tai rikastuteta, tai jos niin tehdään, se tehdään taiteen nimissä. Ei tieteen.

Pysyvää mielenrauhaa tuskin löytää superlatiiveista, kuten pyrkimällä pohjattomaan rehellisyyteen tai muuhun vastaavaan. Sitä tuskin löytää lukuisista retriiteistä. Mielenrauhaisin ei ole hän, jolla on eniten kursseja takana. Toisin sanoen mielenrauha vaatii enemmänkin henkistä kypsyttelyä, oleilua, eikä se ole aina lomailua. Itseasiassa mielenrauhaisa mieli tekee paremmin töitä. Vai tekeekö? Tämän tietää hän, jolla on töitä tekevä mielenrauhaisa mieli. Tietäjä.

Mutta nyt aiheeseen, eli välitänkö uhreistani? Kysymys on vilpitön.

Mitä on olla minun uhrini? Miltä tuntuisi olla uhrini? Vaimolle sanoin, että otan nuo rautakärkiset kengät, koska silloin mummot eivät kidu niin paljon, kun potkin heitä päähän. Se oli rankkaa huumoria, eikä sillä ole mitään tekemistä totuuden kanssa. Mutta sillä on tekemistä sen kanssa, miten välittäminen ja uhrius nähdään.

Mukavälittäminen on sitä, että sillä ikään kuin helpotetaan ja autetaan muiden elämää. Toisin sanoen laitetaan rautakärkiset jalkaan, että heikomman loppu olisi nopeampi ja kivuttomampi. Mukavälittäminen on keinotekoista jalomielisyyttä. Se on niiden "toksisten ihmisten" hylkäämistä, joista emme tykkää. Kenestä siinä oikeasti välitetään? Hylkääminen sattuu psykologisesti. Ja yhteys ihmiseen on nimenomaa psykologiaa. Psykologinen yhteys on vaativa laji. Itseään ei tietenkään parane rikkoa. Se ei olisi viisasta. Mutta helpollakaan ei ole hyvä mennä. Silloin rikotaan.

Psykologinen jäsentyminen, mielen organisoiminen, on itsensä välittämisen muoto, joka heijastuu myös muihin. Se on henkistä puuhaa, joka kypsyttää.

Siinä missä jalomielinen välittää aidosti, sankari vie välittämisen muita pidemmälle. Mutta kuten sanottu, vainoharhainen sotilasjohto tuhoaa mitä sattuu, mummojakin. Historia on täynnä Suuria Sotasankarikenraaleita, joiden vuoksi mummoja on oikeasti potkittu. Silloin maskuliinit marssivat maiharit pauhuen kaduilla. Ylevinä, ja valmiina suojelemaan. Romanttinen ja ihailtu näky. Jos on..

Oikea välittäminen on sitä, että heikompaa ei murskata. Siksi kypsynyt henkistynyt mieli sisäistää sellaiset käsitteet, kuten heikompi ja vahvempi, sekä toimia oikein. Se on käsiteanalyysiä ja mielen organisoimista, ja loppu viimein asemoitumista. Heikompaa ei tarvitse kohdella alentuvasti, eikä vahvempaa nöyristelevästi. Kohteliaisuus on etiikkaa.

Uhrina oleminen on rankkaa. Silloin vahvemmat potkivat päähän. Mitä siis tehdä, jos meitä potkitaan? Ympärillä tulisi olla niitä vahvempia, jotka auttavat ja suojelevat. Tulisi saada apua vahvemmilta, kuten poliisilta, armeijalta tai muulta ammattiauttajalta. Sitä on yhteiskunnallinen välittäminen. Vahvana pysyminen on siis yhteiskunnallista välittämistä eli isänmaanrakkautta. Vahva voi olla sekä henkisesti että fyysisesti.

Alustin blogitekstini avaamalla sitä, mitä henkisyys on.

"Hahaa, olen raitis, sinä et ole" on ylimielisyyttä, ellei sitä sitten käännä joksikin taiteen muodoksi. Silloin siitä muodostuu taidetta ja teatteria, eli näytelmää, ja näytelmä on totuuden jäljittelyä, eikä sitä ole tarkoitettu totuudeksi totuuden paikalle. Taiteen luoma totuus on siis erilaista kuin mummojen potkiminen sivukujilla -totuus.

Totuudella on aina paikkansa oikeassa elämässä.

Uhriutumisen voi erottaa uhrina olemisesta. Uhriutuminen on luonteeltaan asemoitumista. Silloin vahvemmilta haetaan apua hätään, joka tuskin on hätä. Keinotekoinen hätä voisi olla: "tuo raitis murskaa minut olemassaolollaan, kielletään raittius, se on ärsyttävää".

Kysymys kuuluu: jos mummo potkisi minua rautakärkisillä päähän, osaisinko puolustaa itseäni? Hätääkin voi paisutella, toisaalta hätää voi myös kutistaa. Mummojen potkiminen tai mummojen potkituksi tuleminen tuskin muuttaa mitään.

Pimeys ja synkkyys paljastavat mummonpotkijan yhtälailla, kuin ajatus paljastaa meidät ihmisinä. Valo on iloa.

"Välitänkö uhreistani" - on todellinen ja vakavasti otettava kysymys.