Totuus ja itseilmaisu

On vaikea vetää selkeää rajaa totuuden ja mielikuvituksen väliin. Tai ehkä joillekin rajanveto on helppoa. En tiedä.
Joka tapauksessa yksi rajanveto voisi mennä jotakuinkin näin:

1. totuuteen voi ankkuroitua, koska totuus on sitä mitä se on. Jos maassa on kivi, siinä todella on kivi. Jos joku lyö, hän todella lyö. Totuuteen voi ankkuroitua, koska sitä ei voi kyseenalaistaa. Tai ei ainakaan järjissään oleva rehellinen ihminen voi sitä kyseenalaistaa.
Showpainissakin on oma sanontansa totuudesta: painovoimaa ei voi näytellä. Painovoima on totta. Painovoiman aikaansaama kipu on totta.

2. Mielikuvitus taas rönsyää ja on persoonallista. Mielikuvituksella voi rikastuttaa elämää, vaikka totuus ei pelkällä kuvittelulla muuksi muutu. Hyvä mielikuvitus tarjoaa kivelle syvempiä sävyjä. Se tarjoaa kivelle tunnearvoa ja hyötymerkitystä, mutta silti kivi on vain kivi.

Maailmasta ei tule lempeämpi paikkaa, vaikka mielikuvittelisikin pelkkiä lempeitä ajatuksia, tai ajattelisi lempeästi kaikista ihmisten hakkaajista ja murhaajista. Totuus on, että ihminen voi milloin tahansa ajatella asioista ihan jotain päinvastaista. Todisteena tästä monet aivosairaudet ja muut mielenailahtelut. Tyyneyskään ei ole mikään "varma ja moraalisin" vaihtoehto. Showpainin ihannointi tai vihannointi ei sekään tarjoa mitään oleellista tietoa totuudesta, muuta kuin sen, että totuus on. On jotenkin kamala nähdä tyyneys hyvänä asiana esimerkiksi silloin, jos joku vieressä kiduttaa lapsia.

Mitä siis maailmasta voi ajatella, jos arvostamme mielikuvitusta ja totuutta erikseen? Onko esimerkiksi fyysinen lyöminen yhtä symmetristä puuhaa, kuin pelkkä mielikuvituksen ja mielikuviteltujen "arvojen" loukkaaminen?
Eli onko sama asia mäjäyttää toista turpaan, kuin haukkua tätä typeräksi?
Ei ole. Ne eivät ole sama asia. Eivätkä ne siten ole symmetrisesti tuomittavissa tai arvosteltavissa.
Lyömistä ei voi kieltää tekemättömäksi. Typeryys taas on abstraktia. Typeryyksistä ei voi saada käytännön otetta. Esimerkiksi jos haukut saksalaista miestä suomen kielellä typeräksi, hän tuskin tajuaa mitään. Jos haukut hyvän itsetunnon omaavaa tyyppiä typeräksi, hän tuskin loukkaantuu. Mutta lyöminen on isku, joka menee totuutena perille oli kieli mikä tahansa.
Kun lapsi lyö vanhempaansa, se on väkivallan osoitus, eli pahan tahdon merkki. Sama toisin päin.
Fyysinen väkivalta ei ole symmetristä henkisen väkivallan kanssa. Kumpaakaan vähättelemättä.

Totuus on siis se osa, joka ei pyri mihinkään. Mielikuvitus taas pyrkii.
Lähtökohtaisesti voidaan pohtia, mihin mielikuvitus milloinkin pyrkii, ja miten se heijastuu meidän yhteiseen todellisuuteen, tai totuuteen?
Mihin mielikuvitus meitä johdattaa? Haukkumaan muita typeräksi? Lyömään? Millaisia pyrkimyksiä mielikuvitus meihin luo?
Miten ilmaisemme itseämme ja mielikuvitustamme?

Totuus ei pyri mihinkään. Se vain on.
Henkinen ihminen kysyy itseltään, mikä minussa on totta? Siihen kysymykseen ei ole tarkkarajaista vastausta.

Entä mihin ihmisenä pyrin?
Millaiseen maailmaan pyrin?
Millaisen totuuden haluan ympärilleni?

Hyvin onnistunut romanttinen ilta on esimerkki toimivasta mielikuvituksesta ja totuudesta. Mikäli pyrkimyksenä on ilmentää omia lempeitä tuntemuksia, ja mielikuvitus (tajunnanvirta) tarjoaa siihen erilaisia vaihtoehtoja (esim. runotaide, kauneuden estetiikka tai hedonistiset nautinnot) jäljelle jää enää mielikuvituksen soveltaminen käytäntöön. Täytyy osata lausua runo, nähdä kauneus, tai kokata ruoka. Käytännössä siis romanttisen lopputuloksen saamiseksi mielikuvitus täytyy osata heijastaa todellisuuteen. Mutta miten? Miten minun tulisi toimia, että omista kuvitelmistani tulisi totta? Tai että oma tai yhteinen pyrkimyksemme olisi mahdollisimman menestyksekäs? Vastaus löytyy tavoista ja harjotteista. Siitä mihin rutinoidutaan. Mielikuvituksen kurissa pitämisestä ja henkisestä ravinnosta, eli siitä mitä sisäänsä mättää.

Hyvän romanttisen lopputuloksen takaamiseksi: opettele runoilemaan, näkemään kauneutta ja kokkailemaan. 

Jos pää on täynnä väkivaltaa, halveksuntaa ja omaa ylemmyyttä, romantiikka tuskin sujuu. Taas päästään kysymykseen: Kumpi on tärkeämpää, ajattelu vai teot? Vai onko kumpikaan lopulta toisensa yläpuolella? Ovatko ajatukset ja teot yleensä synkronoituja keskenään? Toiminko sen mukaan, mitä ajattelen? Entä ajattelenko sen pohjalta, miten toimin? Missä ajatukseni pyörii, kun elän elämääni? Vastaus ei ole itsestään selvä, varsinkaan, jos ei ole koskaan perehtynyt omien sanojensa sisältöön. Miten voisi edes olla romanttinen, jos ei tiedä mitä romantiikalla ajetaan takaa? Jos ei hahmota romantiikan pyrkimystä.

Kun kyseessä on kaksi ihmistä luomassa yhteistä tilannetta, myös uskomuksia ja odotuksia on kahdenlaisia. Toisaalta on olemassa myös yhteinen totuus, mihin kumpikaan ei kykene kurottamaan itsenäisesti eikä lopullisesti.
Romantiikassa voidaan puhua yhteisestä mielikuvituksesta ja samalla kädenojennuksesta kohti totuutta. Pyrkimyksestä johonkin yhteiseen ja kauniiseen.
On toisaalta muistettava, että pelkällä mielikuvituksella ei voi toisen todellisuutta päihittää. Toisen voi toki yrittää selittää pökerryksiin, mutta se kertoo lähinnä siitä, että joku osaa selittää juttuja hyvin (tai paljon). Ei se mitään todellista tai mielenkiintoista vielä tarjoa. Todellisuus ei pelkistä selittelyistä muutu suuntaan eikä toiseen.
Sitten taas pelkkä totuus yksin jää vain mitäänsanomattomaksi olemiseksi ilman pyrkimyksiä.
Hyvässä romantiikassa eri todellisuudet kohtaavat harmonisesti. Totuus on silloin vain rekvisiittaa, ja pyrkimykset todellisia.

Itseilmaisu on merkittävässä roolissa siinä mitä tulee hyvään ja totuudelliseen elämään.
Totuutta tarvitaan, että voi eritellä oman mielikuvituksensa irti yhteisestä todellisuudesta. Eri todellisuuksia taas on niin montaa kuin ihmisiäkin. Todellisuuksia kannattelee "uskomukset", eli usko. Usko on jotakin, joka erottaa järjestyksen epäjärjestyksestä.
Jos uskot rakkauteen (olkoot rakkauskäsityksesi millainen vain), niin vasta yhteinen ja yhdessä jaettu todellisuus paljastaa rakkauden ristiriitaisuudet.
Hyvään rakkauteen on helppo uskoa, mikäli hyvä rakkaus tekee ympäröivästä todellisuudesta hyvää.
Huono rakkaus taas on niin manipuloitua ja keinoviriteltyä, ettei sillä ole paljonkaan kosketusta totuuteen. Silloin rakkaus on kaiken maailman selittelyä. Kunhan sanotaan juttuja rakkaudeksi sen enempiä sisältöjä tarjoamatta. Silloin rakkaus ja totuus eivät kohtaa. Itseilmaisu on sen mukaista: rajatonta ja vailla päämääriä.

Yksi selittää maailman ja sen etiikan uskomalla raamattua. Toiselle usko ei vaadi juuri mitään ponnistuksia, vaan kaikenlainen järjestys on selkeää ihan noin vain. Kolmannen usko järkkyy, koska häntä lyödään. Neljännen usko heiluu muuten vain.

Rajaton itseilmaisu on narsismia. Se ei tarjoa sijaa muiden todellisuudelle.
Todellisuus ilman uskoa ja pyrkimystä ei ole yhtään mitään. Se on vain olemista.
Totuus on olemassa selityksistä huolimatta, tai niiden lisäksi.