Tekoälyn ja therianin ongelma

Tekoälyn todellinen piina konkretisoituu kun yrittää väitellä aiheesta. Aluksi jengi ei puhu edes samaa kieltä. Yhteistä käsitteistöä ei löydy.

Psykologia eli todellinen älykkyys on paljon muutakin kuin pelkkä laskukone. Psykologia hahmottaa esimerkiksi kauneuden, oikean ja huonon. Pelkkä matematiikka psykologian määrittelijänä olisi huonoa, ei epäilystä siitä. Jos ei usko, voi tutustua matemaatikkoon joka ampui itseään päähän. Jos ei usko siltikään, voi tutustua empiirikkoon joka tappoi itsensä suorittaessaan elämää. Itseasiassa joku voisi tehdä tutkimuksen, kuinka moni kuolee nykyään medikalisoitumisesta johtuvan kielenkäyttönsä takia. Jengi kun pyrkii sellaiseen tarkkarajaiseen terveyteen, että elävät hipsutellen tehden samalla suurta kuolemaa. Ylpeydetkin oireilee. Ja myrkyllinen miehisyys ja kaikki. Kuolemaa tehdään terveyden hinnalla.

Psykologia on tutkimuksellisena tieteenä jo löytänyt kaiken oleellisen. Nyt sosiologia pohtii sen seurauksia. Noin suurin piirtein. Filosofia ihmettelee miksi. Siinä tieteen tehtävät noin likimain. Toki psykologiassakin edelleen jotain löydetään. Aika vähän kuitenkin.

Jos tekoälykeskustelijat puhuvat samasta asiasta, eli tekopsykologiasta, syntyy seuraava ongelma: Mitä tarkalleen ottaen on psykologia, tai siihen liittyvä tietoisuus? Kysymys on hyvä. Tässä kohtaa kovat tieteilijät putoavat kärryiltä ja henkisesti ahneet vajoavat transsiin. Kysymys säilyy. Miten luoda psykologia, joka osaa erottaa olenko eleiltäni ja pyrkimyksiltäni sarkastisen paha ihminen, vai paheista yleisesti huvittunut hyväntahtoinen satiirikko? Ampuuko tekopsykologia minut alas vääränä ja pahana maskuliinina? Eli siis mitä tekopsykologia tarkalleen ottaen pistetään tekemään, ja miksi? Tuskinpa se ainakaan huussia siivoaa. Ja armeijahan ei ole kiinnostunut tekopsykologiasta.. Eihän?

Mitä siis tulee ottaa huomioon kun puhutaan psykologiasta? Miten rakentaa turvallinen ja hyödyllinen tekopsykologia maailmassa, jossa kaikki psykologiat ovat toisiinsa nähden sekä samanlaisia että myös hieman erilaisia?

Sanotaan että tekopsykologia pitäisi ohjelmoida kyvyttömäksi tehdä väkivaltaa. Samalla sen pitäisi hahmottaa mitä on kauneus, ja hallita kirurgisia operaatioita tappamatta potilaita. Vaikeaa se on ihmisellekin. Aivokirurgi Juha Hernesniemi sanoi elämäkerrassaan että on rankkaa tehdä asiat oikein. On rankkaa leikellä aivoja vaikka potilas voi kuolla. En tiedä välittääkö ihmiset enää tehdä tällä tavoin oikein. Siis rankalla tavalla oikein. Riskienkin uhalla. Jostain syystä ajatellaan että tekopsykologia toimisi automaattisesti oikein. Ei niin saa olettaa. "Riskien minimoiminenkin" on vain kaunopuheinen termi, ei muuta. Riskien minimointi ei ole automaattisen hyvä juttu. Hitler uskoi minimoivansa riskit ja tuhosi maansa. Oikea hyväntekijä tekee hyvää riskien uhallakin. Toisin sanoen hän pyrkii mahdollisimman vähään pahaan. Yrittää estää tuhon. Paha on eri asia kuin "riski" tai "riskien tiedostaminen". Tekoälyllä ei olisi erillistä pyrkimystä mihinkään. Se vain ohjelmoitaisiin suorittamaan laskukaavat. Tekopsykologialla olisi pyrkimys. Siinä niiden oleellinen ero. Mihin tekopsykologia milloinkin pyrkisi? Riskien tiedostamiseen, niiden ehkäisyyn, mahdollisimman suureen hyötyyn vai pahan vähyyteen? Mitä tekopsykologia puuhastelisi?

Luin iltasanomien artikkelin naisesta, joka uskoo olleensa edellisessä elämässään karhu. En ota kantaa onko se mahdollista. Mistä sitä tietää. Nyt hän sanoo identifioivansa itsensä karhuksi. Ainakin silloin tällöin. Mitä jos tämä karhunainen tulee metsässä vastaan ja murisee, mikä on oikea tapa toimia? Viedä hänet psykoosipotilaana sairaalaan, vai keskustella "therianien sosiaalisesta struktuurista"? Eli käytäntö sitä kieltä, joka saisi karhunaisen olon mahd.turvalliseksi? Mikä on vähin tuho mitä voin tehdä? En tiedä. En tunne therianien käsitteistöä tarpeeksi tajutakseni meidän vuorovaikutustyylejä. Olen joskus sanonut tuntemattomille jotakin siihen tapaan että kappas perkele, mikäs se sinäkin olet. Kukaan ei siihen kuollut. Homma täytyy tehdä tilannetajuisen otteella. Osaako tekopsykologia sen? Aidon vuorovaikutuksellisen ilonpidon. Vai välttääkö se pelokkaasti kaikkea sävyisää? Onko tekopsykologia tylsämielinen?

Lähtökohtaisesti voisi ajatella että muriseva ihminen metsässä ei ole hyvä juttu. Se ei lupaa hyvää, ainakaan jos kontekstia ei tunne. Ja nämä modernit identiteetti jutut laukkaavat varsin hurjaa tahtia. Vaikea hahmottaa miksi ihmiset murisee. Uutta termistöä pukkaa kokoajan. Miten tekoäly osaisi eritellä ne nyanssit, onko esimerkiksi karhunainen vilpitön olemukseltaan, vai psykoosissa?

Entä jos vastaan tulisi metsuria näyttelevä moottorisahamurhaaja? Mitä sitten? Mitä kysyn? Kuinka hurisee? Miten tällaisen teeskentelijän tunnistaa? Kumma kyllä ihmiset eivät koskaan kysy tätä kysymystä läheisiltään. Miten tunnistan, ettet vain huijaa minua? Kyllä jokaisen läheisessä suhteessa elävän pitäisi aistia milloin asiat eivät ole ok. Toisaalta jos kumppani vain yhtenä aamuna herää ja päättää olla karhu, niin miten sitäkään voi ennakoida. Hoidin kerran potilasta, joka luuli elävänsä elokuvan sisällä. Harvinaislaatuinen psykoosi. Hänen kumppaninsa oli hyvin välittävä.

Tänään täytyisi sopeutua sellaiseen, että jutut ovat vain jonkun identiteettiä. Miten tekopsykologia kykenisi tällaiseen tarkkarajaiseen sosiaaliseen erittelyyn ja tajuamiseen, kun eivät ihmisetkään kunnolla pysty? Minä en ainakaan tajua, joka johtuu kai siitä, että olen ollut töissä mielisairaalassa, ja nähnyt rankkoja sävyrikkaita juttuja. Edes terve ihminen ei ole mieleltään tarkkarajainen tai tarkasti määriteltävissä. Identiteetti rakentuu tekojen kautta, ei saavutuksista. Jos ihminen luulee olevansa saavutuksensa niin morjens. Voitto menestyjälle, tappio tavikselle. Toki roolit voivat kääntyä milloin vain ja miten päin vain. Onko tekopsykologia voittaja-ainesta?

Määritteleekö tekopsykologia jatkossa itsenäisesti sen mikä on eniten oikein ja mikä on eniten väärin? Jos näin, pian koko ihmiskunta löytyisi lukittuna mielisairaalasta ja vauhti vain kovenisi. Ja peltipurkki päättäisi meidän kohtalosta.