Siitä narsismista..
25.08.2024
Jostain syystä narsisti-sanan käyttöä kammotaan. Siihen on ladattu hirveästi odotuksia, pelkoa ja leimaa. Siksi narsismi tulee erottaa narsistisesta persoonallisuushäiriöstä.
Kaikkea ei myöskään tarvitse ottaa tieteellisen vakavasti. On narsistia, on narsismia, ja on persoonallisuushäiriöitä.
Narsisti on ylpeä ja itsekäs.
Narsismi on ilmiö.
Nöyryydestään ylpeä ihminen on narsistinen ilmiö.
Nöyryys on kykyä ottaa vastaan, ylpeys taas kykyä tarjota. Molempia tarvitaan.
Persoonallisuushäiriönä narsimi on todellinen riesa varsinkin persoonallisuushäiriöisen läheisille. Siksi läheisten on hyvä hakeutua tieteellisesti tutkitun avun piiriin. Apua on Suomessakin tarjolla. Esimerkiksi huoltajuuskiistoissa narsistinen persoonallisuushäiriö korostuu ja tuhoaa elämiä. Sillä vakavuudella on hyvä mennä.
Juovalle alkoholistille kehittyy narsistinen persoonallisuus. Syntyy kieroutuvaa ylpeyttä. Nöyryyskin on silloin ongelmallista, koska nöyrä vastaanottaa vain se tiedon mille ylpeys antaa luvan.
Narsismia ilmiönä ei tarvitse ottaa niin tieteellisen vakavasti, koska meillä on myös käytössä se vähemmän dramaattinen narsimi. En avaa aihetta ongelmakeskeisesti, vaikka se muotia onkin, vaan ratkaisukeskeisesti, mitä koulutuksenikin painottaa.
Filosofiakin on lopulta palveluammatti, ei leimasin.
Narsismi-sana, tai narsismi-käsitys, juontaa juurensa antiikin taruista. Antiikin taruissa Narkissos hylkäsi kaikki, jopa Ekhon, kaiun, joka oli häneen tiukasti ripustautunut. Ekhon tragedia piilee siinä, että hänet oli kirottu toistamaan vain se, mitä muut ihmiset ensin sanoivat. Hän ei siis kyennyt aloitteellisuuteen, eikä ilmaisemaan omia persoonallisia pyrkimyksiään tai toiveitaan ennen kuin joku toinen puhui niistä.
Ekho muistuttaa paljolti modernia ylianalysoinnin -käsitettä. Ylianalysointia pidetään kirouksena josta halutaan eroon. Ylianalysoinnin ongelma on siinä, että ajattelussa ei ole mitään "omaa". Toisin sanoen analysointia on liikaa, eikä muita persoonallisia arvoja, kuten kauneutta tai merkityksellisyyttä, hahmoteta. Eläminen on jäänyt vajaaksi. Päässä pyörii vain se mitä muut ovat kertoneet. Analysointia analysoinnin perään. Sitähän tänään on paljon liikkeellä. Kaikkea tarkastellaan tärkeyden eli hyödyn kautta. Miksi-kysymykset eli "tärkeyden tappajat" unohdetaan.
Kun Narkissos huusi: "Irroita kätesi Ekho, mieluummin kuolo kuin että koskaan hyväilisit minua!", niin Ekho vastasi: "Hyväilisit minua". Narkissos ei paljon hyväilyjä halunnut, ja toisaalta, Ekho ei oikein muuta pystynyt tarjoamaan, kun sen mitä Narkissos sanoin. Ei siinä persoonallista kahdenkauppaa synny. Kumpikaan ei varsinaisesti tarjoa mitään.
Ekho siis ilmaisi vain sen mitä muilta kuuli, omista persoonallisista pyrkimyksistään huolimatta. Ekhossa oli vajausta, jonka uskoi Narkissosin täydentävän. Narkissos taas ei kaivannut mitään, eli hänessäkään ei ollut aitoa pyrkimystä mihinkään.
Lopulta Ekho riutui pois, hylättynä. Kuin tukahdutettu sisäinen puhe konsanaan. "Olet liian ylianalyyttinen, sisäinen puheeni, et kelpaa minulle, älä takerru minuun, mene pois". Ja niin Ekho kuihtui pois. Tarpeettomana. Se ei tarjonnut mitään. Ei ajatuksia, ei kyseenalaistusta. Pelkkää "tärkeää" Narkissosin jahtaamista.
Narkissos torjui lisää väkeä ja katsoi lopulta järvestä omaa kuvajaistaan, johon hän sitten rakastuikin, mutta jolta hän ei kirouksen vuoksi saanut koskaan vastarakkautta. Rakkaus oli niin hypnoottista (addiktoivaa), että Narkissos riutui lopulta kuoliaaksi. Vastarakkaus jäi iäksi saamatta. Hän näki vain oman tyhjän komeutensa. Komeutensa, johon ei saanut täyttymystä mistään.
Moderni narsismi on samankaltaista touhua. Mihinkäs ne ajat muuttusivat. Monet arvot näkyvät vain tärkeyksissä, tykkäyksissä, seuraajissa, eikä siis sielun ravinnossa, kuten itse tekemisessä. Ihminen riutuu henkihieveriin, koska ei ole sitä kaikua, paloa, joka rakastaisi takaisin. On vain kaikenmaailman ylianalysoinnit. Ei kauneutta, ei romantiikkaa, ei mitään syvällistä. Vain mitattavaa terveyttä, mitattavia käytöstapoja, mitattavaa hyvinvointia, mitattavaa onnellisuutta ja ties mitä. Ei itseisarvoja.
Narsismin keskeinen piirre on tässäkin tarinassa hämäys. Ihminen hämää rakastavansa itseään, vaikka tietää, ettei se rakkaus ole mitenkään kestävällä pohjalla. Se on vain kuvajaisen tuijotusta ja riutumista.
Narsisti voi olla kuvajaisestaan katteettoman ylpeä, tai sitten katteettoman haavoittuva.
Tavallisesti ylpeydellä tarkoitetaan kykyä antaa itsestämme jotakin. Ylpeä uskaltaa tulla esiin. Katteettoman ylpeä uskoo kyvyistään liikaa, eikä suostu näkemään osuuttaan siinä, jos jutut eivät menekkään putkeen. Katteettoman ylpeä ajaa esimerkiksi autonsa ojaan ja syyttää vain olosuhteita. Hän ei pysty katsomaan virheellistä kuvajaistaan ja todeta osuuttaan.
Katteettoman haavoittuva on jatkuvasti rikki, ehkä terapian tarpeessa, ja syy on aina muissa. Salaa hän kuitenkin uskoo olevansa parempi kuin toiset, ja rakastavansa jotenkin eniten, ja olemalla se hyvin ihminen. Mutta vastakaikua ei itseltä heru. On vain haavoittuvuus. Jos haavoittuvan narsistin auto menee ojaan, siitä ei koskaan puhuta kenellekkään. Mutta tienhoitokuntaa saa kyllä haukkua ja urakalla. Sitä on haavoittuvan narsistin rakkaus.
Rehellinen on jotakin, joka ajaa autonsa ojaan, ymmärtää olosuhteet, ja kiroilee häpeäänsä, jos häpeää. Hän ei mene rikki tai liioittele. Toki tienhoitokuntakin saa osuutensa, jos saa. Kaikki kolarit eivät ole olosuhteiden vika.
Narsisti siis rakentaa selkärankansa (ylpeytensä) siten, että jos se katkeaa, niin häpeä murskaa psyyken. Se on tottakai käänteentekevä hetki. Jos narsisti ei voi manipuloida tietään ulos tilanteesta, eli jos näyttö häntä vastaan on kiistaton, hän vain katoaa eikä koskaan palaa.
Nilviäisellä ei ole selkärankaa. Toisin sanoen nilviäisellä ei ole ylpeydenaiheita mitkä voisi murskata. Haavoittuva narsisti on siinä mielessä nilviäinen, että hän piiloutuu kateellisena vihaamaan ylpeitä ihmisiä. Haavoittuva narsisti myös manipuloi maailmankuvaansa siten, että ylpeyttä ei saisi olla olemassa. Itse hän on salaperäisesti se paras.
Nopeasti vielä addiktioihin. Addiktioihin kuuluu oleellisesti narsismi. Addiktion ja narsismin erot ovat siinä, että addiktilla ei tapahdu todellista käännettä, ellei hän todella vapaudu addiktiosta. Addikti voi rakentaa selkärankansa vaikkapa raittiuteen, mutta jos hän retkahtaa, niin silloin punnitaan se, onko hän narsistinen vai tarkemminkin addikti. Jos retkahduksen käänne romuttaa addiktin täysin, hän on enemmän narsistinen kuin addikti, ja addiktio jatkuu.
Addiktiota on helppo hoitaa: tsemppaa toista ettei hän retkahda esimerkiksi ryyppäämään.
Narsismi on jotakin mikä pitää tiedostaa. Eli ei ainakaan tule manipuloiduksi mukaan narsistin tarinaan. "Älä hämää mua. Arvosta edes sen verran".