Rehellisyyttä mystisyyteen

Vahva taas jaksaa ilman lohtuakin. Vahva ei kaipaa lohtua. Lohtu sille, jolle lohtu kuuluu. Kaikki eivät ole vahvoja, eikä kukaan ole vahva koko ajan. Levollisuudella on paikkansa lohtujen maailmassa.

Lohdun tarjoajia on tänään tyrkyllä enemmän kuin laki sallii (tai siis sallisi, jos sellaista lakia olisi tajuttu kirjata), joten annan vinkin lohdun valikoimiseen: lohtu on jotakin, joka pehmentää tai halventaa kovuuden.

"Kova kovaa vastaan" on neuvottelujen viimeinen muoto. Sitäkin tarvitaan. Kovakin on tärkeää. Eli "kovuus" ei ole missään nimessä hyödytön juttu.

Kerron salaisuuden: rehelliset ihmiset tietävät mitä kovuus ja lohtu ovat. Esimerkiksi rakkaus ja rakastaminen ovat kovaa ja lohdullista puuhaa. Elämme kuitenkin maailmassa, jossa jokainen on viimeksi lukemansa teoksen tai blogin uhri. Kaikenlaisia ajatuksia löytyy. On puhujaa, on tekijää.

Kovuudesta on hyvä tietää seuraavaa: kaikki vaikeissa oloissa kasvaneet eivät tarvitse terapiaa. Tästä täytyy jostain syystä aina välillä muistuttaa. Käsittääkseni aika harva hyötyy syvällisestä terapiasta. Jotkut varmasti, mutta eivät kaikki. Harvat myös tarvitsevat terapiaa. Kestävät ihmiset tuskin hyötyvät syvällisestä terapiasta. Luontaisella psyykkisellä osaamisella pärjää pitkälle, kunhan ei anna muiden hämätä liikaa. Kestävä ihminen on ehkä olosuhteidensa uhri, mutta sellainen uhri, joka ei missään nimessä halua uhriutua. Siksi hän pärjää. Mutta vain pärjää. Kestävän ihmisen tragediana on usein identiteetin puute. Ollaan niin kestäviä, että pehmeys jää puuttumaan. Identiteetti ei löydy terapiasta. Se löytyy elämällä. Eläminen on ihan toinen juttu kuin pelkät harjoitteet.

Lohdullisuus taas ei muuta kurjia olosuhteita. Lohtu vain lohduttaa, kuten nauru pehmentää kovaa maailmaa. Nauru on terapeuttista. Silloin kun tein terapiaa, istunnoissani naurettiin paljon.

Kriitikot valittavat nykymenosta. Siis oikeasti valittavat. Se on kai kriitikoiden tehtäväkin. Vertailla, arvioida, ja sitten valittaa. Valittaminen voimaannuttaa, ja jotta voimaantuminen näkyisi älykkyyden itsetunnollisena muotona, se hämätään näyttämään "rakentavalta kritiikiltä". Samaiset heebot ylistävät kriittistä elämää jonkinlaisena älyn huippuna, järkevänä elämäntapana. Mutta koska kritiikki yksin ei riitä (se ei ikinä riitä, kritiikki on loputon suo. Sellainen kuin potku_munille_rehellisyyskin. Siitä syntyy vain loputonta itkua), niin sitten hyödynnetään vaikeita trendisanoja ja hämätään kaikkia vielä lisää. Valitetaan kaunopuheisesti. Näin kriitikko antaa itsestään salaperäisen ja älykkään kuvan. Oikeasti hän vain huijaa, vie harhapoluille. Tarkkana niiden kriitikoiden kanssa.

"Intersektionaalinen ja traumasensitiivinen tunnetaidollinen kohtaaminen on tärkeää". Hmm. Kova väite. Varmasti on. Traktorikin on tärkeä. Toki ei kaikille.

Kun järki laukkaa, muu psykologia jää, kuten yksinkertaisuus, kauneus ja huumori. Sitten masennutaan. Joskus masennutaan niin pirun älykkäinä ihmisinä, että heikompaa jo hirvittää. Ihmisen pitäisi vihata, kun arvoja jyrätään.

Röyhkeimmät vaativat näyttöä asioille. Turha sellaiseenkaan käskyyn on alistua. Etsikööt itse näyttönsä, jos on munaa elää oikeaa ja todellista elämää. Enkä tiedä miten paljon tosikriitikot elävät elämäänsä. Sensitiivisesti vai niin vitun lujaa? Onko niitä muitakin tapoja? Rapatessa roiskuu.

Tilanteisiin voi mennä olematta täysi narsisti. Ajattelematta sen suuremmin kaikkia mahdollisia ja "tärkeitä" skenaarioita mitä tapahtuisi. Mainehaitan pelko on monelle se suurin paha. Yritykset ja järjestöt kutsuvatkin järjenkäyttöä tätänykyä maineen hallinnaksi, mutta oikeasti mainettaan ei hallitse kukaan. Vähiten Disney. Yhteiskunnan eri tuulet pitävät siitä huolen. Jeesuskin naulattiin ristiin, häirikkö kun oli. Sensitiivinen maine pitäisi ihmisellä olla, vaikka turpiin saisi joka päivä. Kamala ajatella. Kamala vaatimus. Mieti lasta jota lyödään. Siinä pysyy sensitiivisyydet loitolla niin että pätkähtää. Lapsen pitäisi sitten aikuisena vielä maineensa hallita kaiken maailman hullujen kriteereiden sekamelskassa. Narsistinen vaatimus. Pelkkää pintaa.

Halusin kerran tavata erään joogahousuisen traumaterapeutin. Mies puhui somessa ja muissa pönötyspaikoissa niin kaunopuheisesti, että hirvitti. Sovittiin kahvit. Miestä ei kuitenkaan näkynyt missään. Kun sitten laitoin viestiä, että missäs olet, odotan sinua, niin vastaukseksi sain vain dramaattista älynsekaista pahoittelua. Oli kuulemma unohtanut koko tapaamisen. Hänen kehonsa alkoi välittömästi traumareagoida tilanteeseen (eikös jokainen tietoinen keho nykyään toimi niin). Mietin, mihin ovat kadonneet vanhat kunnon epämukavuuden tunteet? Ne, mitä inhimilliset virheet saavat aikaan. Ja mihin ovat kadoneet ylpeyden tunteet? Ne, kun pienistä epämukavuuden tunteista ei valitettu turhaan (ylpeys on vastalääkettä epämukavuudelle). En tiedä. Jossain ne on. Heitetty kai jätemaalle haisemaan. Turhan nöyrinä, jos saan sanoa.

Etiikka on kohteliaisuutta, joten en sanonut traumaterapeutille mitään. Olin sensitiivinen. Mies olisi voinut särkyä, eikä toista saa murskata. Älä siis missään nimessä suhtaudu etiikkaan pelkkänä selittelynä. Etiikka on vakavasti otettava voimalaji. Oikeasti.

Joka tapauksessa tapasin miehen lopulta, ja hän oli outo, täynnä traumaa. Joskus olisi tärkeätä kerrata sekin, ettei kaikki kumpua traumareaktiosta, eivätkä kaikki tunteet palaudu traumaan. Rakkaus ei ole yhtä suurta traumaa. Muustakin voi jutella kuin traumasta. Maailma ei ole pelkkää traumaa. Lukekaa vaikka älykkäästä romanttisesta rakkaudesta, hankkikaa rehellinen ihmissuhde, ja ottakaa kynttiläillallinen. Nauttikaa elämästä ilman traumaa. Selittäkää maailmaa eri tavoin. Älkää olko ammattinne, olkaa ihmisiä. Tässä siis vinkki, ohje ja selfhelp samassa paketissa.

Älykkäät ihmiset kuulemma vihaavat tällaisia "vinkkejä". Mitä siitäkin tulisi, jos joku toinenkin ihminen ajattelisi siinä sivussa? Ihan noin niinkuin itsemme lisäksi? Siis joku toinen oikea ihminen. Oikeasti toinen. Traumaton tai muu toinen, kuten kumppani tai terapeutti. Mitä jos joku selkeästi toinen jakaisi ajatuksiaan? Hyi kaikenlainen typerä älytön kommunikointi toisten kanssa. Ollaan älykkäitä ihan itse! Eikun ollaan älykkäimpiä. Kysytään mielipide vain samanmielisiltä. Se on älykästä. Kysytään mielipide ihmiseltä, josta hädin tuskin tietää voiko luottaa. Miten samanmieliseen voisi täysin luottaa? Jotain se suunnittelee..

Joogahousumies oli kuitenkin ihan hauska. En ole häntä sen enempää tavannut. Ei meitä yhdistänyt mikään, ja hän oli niin tärkeäkin, kalenteri aina täynnä. En koskaan ryypännyt niin paljon kuin hän, tai ollut niin henkinen tai mystinen kuin hän. En tajunnut maailman traumapohjaista dynamiikkaa niin kuin hän. Vihasta kyllä tajusin jotain. Olen vihannut, ja edelleenkin valmis vihaamaan. Traumareaktiota, kuulemma. Traumareaktio, johon minun älyllinen penetraationi ei riitä. Niin mystistä trauma on, että sen jäljittäminen ei kannata ilman lumouksellisia juttuja. Se ei suju taviksilta. Kuulemma.

Viha ei kuulemma saisi olla tyydyttävä tunne. Pitääkö sen sitten olla tyydyttämätön tunne? Mitä vihalla tekisi, jos ei sitten puolustaisi itseään? Hyökkäisi muiden kimppuun? Ei sekään viisaalta kuulosta. Viha on vihaa. Kyllä viha voi olla tyydyttävää. Ei sitä kauaa jaksa. Masennuksesta toipuva löytää vihan ilot.

Kerran puhuin buddhalaisuudesta samalla tavalla, miten puhun jumalasta ja paskalla käymisestä yleensä. En siis erityisemmin puhu niistä, eivätkä ne kokoajan kiinnosta minua, eli en puhu niistä mitenkään erityisen hienotunteisesti, vaan karkeasti, kuten koulutukseni on minulle opettanut. Silloin eräs viisas (taisi olla jopa huoneen viisain mies) tuli ja otti minua harteista kiinni: "buddhalaisuus on minulle pyhää". Otin samalla tavalla hänen harteista kiinni ja vastasin: "buddhalaisuus ei ole minulle pyhää". Siinä sitten tuijotimme toisiamme huuli pyöreänä. Ilmassa oli niin paljon halveksuntaa, että kolmas mies, pitkä hontelo jätkä, jonka mukaan ihmisen täytyy olla oma itsensä (ja joka on käsittääkseni se kaikkein omin itsensä), laukkasi paikalle: "älkää vain vihatko toisianne". Pohdiskelin tuolloin buddhalaisuuden keskeisintä oppia, eli sitä, ettei mitään pyhää ole olemassakaan. Siddharta Gautama - buddhalaisuuden perustaja - oppi tämän juuri ja juuri ennen kuin oli nääntymässä kuoliaaksi (narkissos, narsismin isä, nääntyi nälkään, koska ei saanut kuvajaiseltaan vastarakkautta), läheltä piti siis Gautamalla. Buddhalaisuudessa opetetaan nimenomaa sitä, että asiat ovat mitä ovat. Yritä olla nääntymättä. Elämä on sirkusta. Ole itsellesi hauska. Viihdytä itseäsi. Nauti sielun ravintoa. Oikeasti. Hyvällä maulla. Maailma on muutakin kuin kuvajaisemme tai sen tärkeydet.

"Pyhän" määritelmä taas on "jotakin, mikä on jumalalle erikseen omistettu". Eikä buddhalaisuudessa ole jumalia. Buddhalaisuus pyrkii eroon jumalakäsityksistä. Buddhalaisuus pyrkii eroon pyhyydestä. Huoneen viisain mies oli siis opiskellut buddhalaisuutensa täysin päin vittua. Hän oli tajunnut kaiken perustavalla tavalla väärin, ja halveksi sitten minua, eli teki juuri sitä, mitä pyhyys ihmisessä aiheuttaa ja mistä buddhalaisuus varoittaa. Olen uhri, mutta minkäs teen. Pyhät miehet ovat vaarallisia.

Apuun rynnännyt hontelo jätkä puolestaan rakastaa vaimoaan niin paljon, että ajaa partansakin, vaikka vaimo ei siihen erikseen käske. Kummallisin rakkauskäsitys minkä tiedän. Tai no ei. Puhumalla ei kummastakaan selvitty, mutta hiljaisuudella kyllä. Rakastan tätä honteloa miestä, mutta hiljaisesti. Mies menisi rikki, jos olisin häntä liian lähellä.

Velipojalle sanoin, että nämä tyypit ovat vihollisiani. Hän nauroi, että laiskat viholliset sulla, nostaisit tasoa. Sanoin ettei se ole minun vikani. Asia vain on niin. Vihollisen tunnistaa siitä, että viholliselle on vaarallista olla rehellinen. Ja sitten taas tulee kalliiksi olla rehellinen viholliselleen.

Olisi ehkä pitänyt ottaa sitä viisainta miestä hartioista kiinni ja todeta: "buddhalaisuus on sinulle pyhää". Vittuiluahan se olisi, toki, mutta jotenkin laiskaa vittuilua. Auraustöissä vittuillaan suoraan ja kovaa, siten kuin mies vittuilee miehelle. Mutta kuka sellaistakaan jaksaa, muuta kuin vittumaiset huonon maun omaavat tyypit.

Jotkut eivät tekisi näissä tilanteissa mitään, ja ihmettelisivät jälkeenpäin, että missäs se kaikki todellinen elämä on, ja seikkailu? Miksi en elä vapaana kuin kirmaava panohevonen? Ihmisinä olemme kuitenkin aina jossain. Jotain tehden. Jotkut tekevät koko ajan tärkeitä juttuja. He ovat tärkeitä ihmisiä koko ajan, kuten pyhät ihmiset ovat aina pyhiä. Paskallakin. Paitsi että Pohjois-Korean diktaattori ei kuulemma käy paskalla. Rumaa touhua se. Ei sovi kauniille ja pyhälle, tärkeälle miehelle. Ei sovi vaikutelmaan, niinsanotusti.

En jäänyt keskustelemaan buddhalaisuudesta miehen kanssa, joka on se kaikkein buddhalaisin. Mitä järkeä. Eikä siinä olisi mitään keskusteltavaakaan, jos hänkin vain toistaisi samaa etäistä buddhasontaa mitä muutkin puhuu. Samaa liibalaabaa se on yleensä joka puolella. Harvalla on jotakin omaa tarjota. Joillekin ihminen on pieni, toiselle suuri, yksi opastaa kasvamaan pieneksi, toinen suureksi ja henkiseksi. Sellaisia abstraktiota, joista ei saa mitään selvää, ja sellaisia ajatusrakennelmia, jotka eivät kestä sen syvempää tarkastelua.

Aikaa ne eivät kestä. Kasvanut ihminen on kasvanut ihminen. Ei siitä pieneksi enää tulla.

Viisaasta ihmisestä voi oppia ihmisenä. Voin oppia sanoista ja ajatuksista, mutta se mitä pohjimmiltani opin, jääkööt yhtä salaisuudeksi, kuin henkilöt itse. Jos tyyppi ottaa hartioista kiinni ja selittää täyttä paskaa, ei se rakenna mitään. Kumminkaan päin. Ei paskanjauhanta auta. Totuus auttaa.

Tunnen paljon viisaita ja täydellisiä ihmisiä, joilla on pyrkimys täydellistyä edelleen. Siihen kannustan. Hyve ei ole itsenäinen saareke, eikä omia paheitaan ole aina mukava tiedostaa. Kipeetä puuhaa henkisyys.

Selkeys omista pyrkimyksistä on rehellisyyden osoitus. Jos pyrkimys on olla buddhalaisin, tai olla omin itsensä, niin villiä ja mystistähän menoa se on. Rehellisyyskin on villiä menoa. Elämä on villiä. Verottajakin haluaa tietää oletko rehellinen. Epäilyttävää. Onko verottaja itse rehellinen? Kysyn vaan.

Kun raitistuin, työtoverini sanoi: "odotappas vaan kahdeksan vuotta, niin kyllästyt muijaas, ja lähdet mun kanssa ryyppäämään". Kiitosta kannustuksesta, työtoveri. Sitten hän puhui napista, joka häneltä irtosi painissa portsarin kanssa. Nauroin. Hyi vittu mikä materialisti. Onneksi maailmassa on muutakin kuin hänen tietonsa ja nappinsa. Työkaverini tragedia piilee kai siinä, että hän ei ole ikinä avannut kirjoja. Skarppi mies muuten. Ajattelee paljon. Yksi perustelu lukemattomuuteen oli se, että hän näki kerran yhden lukeneen miehen tulleen hulluksi. Oppiminen on siis vaarallista puuhaa. Ainakin hänelle. Saikohan tämä lukenut mies trauman jostakin? Kokeilisi pyhyyttä lääkkeeksi, kuten moni muukin sitä lääkkeeksi etsii. Jotakin kummaa puhtauden kaipuuta kai. Skitsofreniaahan se sekoaminen ei voinut olla. Liian tylsää. Yhtä tylsää kuin epämukavuuden tunne tai alhainen epävarmuuden sietokyky. Älykäs ihminen ei sellaisista paheista kärsi. Älykäs kärsii tosi tosi älykkäistä paheista, joista kukaan muu ei voisi saada mitään selvää. Älykäs kärsii älykkyydestä itsestään. Niin älykäs hän on.

Mitäköhän muuten jengi älykkyydellä yleensä tarkoittaa? Jos ei tiedä, hakeutukoot IQ testiin varmistaakseen mitä älykkyys on. Sitten tietää. Tai ainakin varmistuu se, kuinka paljon henkilö haluaa päteä älykkyysosamäärällään. Jos siis haluaa päteä sillä. Älykkyyden määritelmällä ja yleisiq-testin funktiollahan ei ole mitään väliä, kunhan on itse se huoneen älykkäin. Vai miten se menee..

Älykkyydestä on muuhunkin. Älykkäät ovat hyviä tyyppejä, jos on. Laiskuus ei kannata. Heikot eivät kykene ponnisteluun. Siis eivät oikeasti kykene. He eivät nimenomaa voi ponnistella voimansa puutteesta. Siinä heikon tragedia. Tiedän ihmisiä, jotka ponnistelevat älyllisesti kovastikin, ja saavat aikaan kelpo tulosta. Laiskat tyytyvät ja ovat kovin tyytyväisiä.

Mitä tulee hippeihin (hipit täytyy ottaa mukaan juttuihin), niin tiedoksi: rakkautta on mahdollisuus ammentaa ilman päihteitä tai iilimatoilua. Mutta on mahdotonta olla rehellinen ihmiselle, joka pyrkii päihdyttämään ja häivyttämään itsensä salaperäisyyksien maailmaan. Itseään pikkitteliviä kusessa ja paskassa makaavia psykonautteja on jo ihan liikaa. Kärsimystä on liikaa. Hyvistä olosuhteista huolimatta. Kohta meillä on mukavia piikkihuoneitakin. Huumeet eivät kannata. Hoidata riippuvuus. Toisaalta en tiedä huumemaailmasta mitään.