Rehellisyydestä

Kirjoitin eilen rehellisyydestä tyngän tekstin. Nyt kirjoitan siitä lisää. Muistutan alkuun, että vaikka maailmassa olisi kuinka paljon rehellisyyttä, varsinaiset totuudet eivät lisäänny tai paljastu.

Rehellisyys vaatii aina valheen olemassaoloa, ja siellä missä valhe, sieltä puuttuu totuus. Tässä mielessä olemme kaikki pieniä viheliäitä totuutta etsiviä epäselviä olentoja. Jokaisen vastaantulevan ihmisen kohdalla joutuu aina miettimään: kuinka totta tuokin on? Mitä hän nyt minulle kauppaa? Mitkä ovat hänen taka-ajatuksensa?
Olemme siis aina enemmän tai vähemmän sokeita muiden tarinallisille valheille, mutta myös omalle itsepetokselle. Ostamme erilaisia kaunoisia ajatuksia ja tuotteita ihan vain siksi, ettemme osaa sanoa niille ei. Painosanalla emme osaa. Emme yksinkertaisesti kykene kyseenalaistamaan niitä, tai sitten kyseenalaistamme niitä väärin valheellisin motiivein. Hyvänä esimerkkinä mielenterveys: "kyseenalaistan oman mielenterveyteni, koska naapuri Jaska on somekuvissa minua onnellisempi, ja Hilkka väittää hyvän mielenterveyden olevan sitä sun tätä". Ajatusralli on valmis. Meillä on oma mielenterveys, ja se on sitä mitä se on. Sen luonne on enemmänkin sosiaalista kuin itseriittoista.

Avaan hieman äskeistä. Kuvitellaanpa pahuus. Mitä on pahuus? Pahuuden täytyy olla jotakin sellaista, mistä puuttuu hyvä. Puhdas pahuus on siis puhtaan hyvän vastakohta. Vaikea kuvitella puhdasta pahuutta, mutta sitäkin on olemassa, ja se elää ihmisen sadistisissa piirteissä ja haaveissa: halusta tuhota pelkän tuhoamisen vuoksi.
Esimerkiksi henkilö A saattaa haluta tuhota henkilön B psykologisesti ihan vain siksi, että aistii henkilö B:n olevan heikko. Henkilö A saa helppoa riemua ja tyydytystä toisen tuhoamisesta. Tuhotessaan henkilö B:n Henkilö A tietää tekevänsä pahaa, ja hän tietää tuhoavansa Henkilö B:n psykologisesti, mutta tekee sen silti. Pahuutta siis on. Pahoja ihmisiä on olemassa. Paha tekee pahoja asioita pahuuden itsensä vuoksi.

Onko hiirellä leikkivä kissa paha olento? Ei ole. Kissa tuskin tietää tekevänsä pahaa. Kissoilla ei ole sosiaalista koodistoa pahuudelle. Hiiren kanssa leikkiminen on kissalle täysin lajityypillistä käytöstä. Toki poikkeuksiakin on, kuten kaikessa, mutta ne ovat aina poikkeuksia. Samalla tavalla voidaan tutkia, mikä on ihmisen lajityypillistä käytöstä?
Sitäkin on olemassa.

Barbaarinen ihminen ei tiedä tekevänsä pahaa. Hänellä ei ole sanoja kuvaamaan pahuutta tai pahaa tekoa. Miten hän voisi tehdä tietoista pahaa, jos hän ei ole edes tunnistanut pahaa?
Barbaarinen ihminen perustaa toimintansa aina välittömille tunteilleen ja vaistoilleen. Niitä tunteita ei vain ole nimetty miksikään, eikä ne siten tarjoa moraalista korvamerkkiä, eivätkä ne tarjoa tarinallisuutta, eivätkä ne tarjoa tulkintaa. Tunteet vain ovat jotenkin epäorganisoituneesti. Ne kulkevat ikään kuin mukana matkassa vaivaamatta sen enempää yöunia.
Katuuko barbaarinen ihminen omia tekojaan?
Se on hyvä kysymys esittää ja riippuu paljon muistin laadusta.
Barbaarisuus on jotakin eläimellistä. Vähän niin kuin kissan hiirileikit.

Barbaarisuus ei koskaan poistu ihmisestä sinänsä, mutta historian aikana ihminen on kyennyt yhä paremmin irti omasta barbaarisuudestaan pukeutumalla sivistyksen naamariin. Välitön ja barbaarinen mies haluaa tappaa toisen miehen ihan vain siksi, että pääsisi parittelemaan tämän naista. Jos barbaari on rehellinen itselleen, yksi murahdus riittää perusteluksi. Sivistynyt ihminen taas puntaroi asioita monimutkaisemman sosiaalisuuden kautta. Sivistynyt ihminen käy ehkä naisen kanssa ensin kahvilla, höpöttelee sitten ummet ja lammet, ja lopulta ehkä rakastelee tämän kanssa jossakin piilossa. Tosi paneskelijat panevat tietenkin tosissaan ja paremmin.

Barbaarinen ihminen ei siis tiedä tekevänsä pahaa toisille, toisin kuin päiväkahville livahtanut gigolo, joka panee varattuja naisia sen mitä ehtii. Jollakin tasolla gigolo ymmärtää toimintansa olevan pahaa - tai vähintäänkin että sen voisi sosiaalisesti nähdä pahana tai vääränä asiana - mutta oman edun nimissä, ja hyvän tilipussin toivossa, hän oikeuttaa toimensa ja jatkaa silti. Syntyy sosiaalinen kuvio, jonka edessä yksilön on vaikea pysyä ilman moraalista mielipidettään. Onko gigolo syntinen? Onko varattu nainen syntinen? Onko yhteiskunnan tapa sitoutua kanssaihmisiin syntistä? Onko vain kirkolla etuoikeus puhua synneistä, vai saako myös filosofi soveltaa synnin oppeja?
Näitä kysymyksiä riittää, ja niin myös mielipiteitä, ja niin myös totuuksia, ja niin myös enemmän ja vähemmän rehellisyyttä.

Yksi rehellinen sivistynyt ajatus voisi olla: "minussa on varmasti paljon barbaarimaista eläimellisyyttä ja epätäsmällistä ja epäorganisoitunutta ajattelua, mutta kunnioitan silti omaa kumppaniani sivistyneesti, ja minulla on omia odotuksia meidän parisuhteemme laadusta ja luonteesta, ja toimin niiden vaateiden mukaan".
Tämä on totta, jos se on totta. Tätä vasten voi puntaroida mikä sitten olisi epärehellistä ja mikä itsepetosta.
Naapurin Pena ei päätä, onko oma totuuteni kuinka totta. Ei, vaikka Pena olisi herkkä runoilija. Jokainen joutuu tekemään itse likaisen päättelytyön. Tätä on vastuullisuus ja siihen oleellisesti liittyvä älyllinen rehellisyys ja selkeys.

Hyveellinen ihminen tunnistaa omaa toimintaansa. Hän tiedostaa omia ajatuskulkujaan ja osaa sanoittaa omaa sosiaalista ympäristöään ja sen dynamiikkaa. Hän osaa irroittaa kapean moraalikäsityksensä vallitsevasta kulttuurista, mutta myös yhdistää oman moraalisen ajattelun vallitsevaan kulttuuriin. Sivistynyt ihminen ei siis missään tapauksessa ole moraaliton, mutta hyveellinen ihminen ei edes koe liikoja paheiden houkutuksia. Hänen ei tarvitse painia itsensä kanssa ja käydä sisäistä vääntö mikä olisi se paras ratkaisu mihinkin, vaan hän osaa lähes intuitiivisesti toimia oikein. Tätä on se kuuluisa valaistunut mielenrauhaa, jota hyveellinen kokee. Hyveellinen ihminen osaa kunnioittaa itseään ja muita, koska mieli ei jatkuvasti melskaa ja torju paheita.

Kerroin emännälle saunassa, että jos löydät venäjällä kadonneen lompakon ja viet sen poliisille, sinut voidaan pidättää ryöstöstä, ja sinulta voidaan takavarikoida omakin lompakko, ja sinut voidaan piestä, ja sinusta voidaan vaatia lunnaat. Näin toimii häikäilemättömästi omaa etuaan tavoitteleva venäläinen poliisi. Suomessa näin ei toimita. Kai. Tätä vasten tarkasteltuna suomalaiseen poliisiin voi hyvinkin luottaa. Ellet sitten ole pikkurikollinen tai lapseksi jäänyt aikuinen.
Kontrastierot ovat kuitenkin olemassa selkeinä. Tietäjät tietää.

Jos kaikki venäläiset poliisit olisivat häikäilemättömiä oman edun tavoittelijoita, hyveellinen poliisi erottuisi heidän joukostaan. Häntä pidettäisiin ehkä naiivina ihmisenä. Tätä kaikkea on hyvä miettiä nykyisessä narsistisessa suomessa, jossa meidän kunkin oma moraalinen ylevyys on jo niin itsestään selvää, että omalla naamalla varustettu kiihkopuheinen päivitys henkilökohtaisista vääryyksistä on jo melkeinpä kansalaisvelvollisuus. Puhun somesta. Kontrastieroja ei vaadita, olipa henkilö kuinka tilannetajuton tahansa. Tunteen voima riittäkööt. Olkoot se totuus.

Rehellisyys hyveenä on siis jotakin sellaista, joka on pois valheesta, mutta joka on pois myös naiiviudesta. Naiivius, eli lapsellisuus, voisi tarkoittaa tässä yhteydessä yleistä kokemattomuutta ja tietämättömyyttä käytännön elämästä ja myös kontrastierojen puutetta.