Rakkaudesta, epikurolainen
17.08.2024
Samuli Edelman totesi MeNaiset-lehdessä romanttisen rakastumisen olevan aivojen virhetila ja psykoosi. Mietin, että ehkä tällainen rakkauskäsitys on juuri sitä länsimaista empiiris-tieteellispainotteista hengen rappeumaa kun romanttinen rakkauskin (älyn ja mielikuvituksen huippuhetket) nähdään kylmästi psykoosisairautena.
Romanttinen rakastuminen saattaa olla aivojen poikkeustila (ei siis vielä psykoosi), mutta sekin on asemoitumiskysymys. Yksilön kannalta koko sosiaalinen järjestys voidaan nähdä epähumaanina virhetilana, johon luontaiset aivot eivät vain sopeudu. Etenkään ne romanttisesti rakastuneet kymmentuhatvuotiset metsästäjäkeräilijäaivot. Ehkä romanttisen rakkauden kuuluukin olla sitä mitä se aivoissa on - luonnontilana - mutta yksilön tragediaksi jää, ettei se soinnu sosiaalisen ympäristön kanssa. Eikai siinä muuta. Ehkä vika ei ole Samulissa, vaan riittämättömässä romantiikassa.
Pätevät taiteilijat osaavat hyödyntää romanttista rakkauttaan teoksissaan, mutta toisaalta, moni romanttisesti rakastunut pätevä taiteilija on myös valmis ampumaan itseään päähän. Luulenpa Samulin vain kipuilevan rakkauksiensa kanssa, kuten jokainen joskus. Ei rakkautta voi älyllistää yksiselitteisen hyväksi, pahaksi tai huonoksi, ei, vaikka kuinka asemoituisi asiaan eri tavoin, tai syyttäisi kivikautisia aivojaan. Rakkaus on olemassa, ja siitä voi kukin ammentaa osaamallaan tavalla. Taitava taiteilija tutkii itseään ja maailmaa kuin kolibri kukkaa: asemoitumalla eri asemiin, ylös, alas, sivuille.
Edelman nostaa ystävänrakkauden puhtaimmaksi rakkaudenmuodoksi jonka tietää. Hänelle se on julkisuuden henkilönä varmasti helpointa. On paljon antajia ja ottajia. Todellinen maailma on kuitenkin epäreilu, täynnä epäsymmetriaa, ja ystävän rakkaus on nimenomaa symmetristä ja ehdollista puuhaa: jos ystävyyssuhteessa vain toinen antaa ja toinen ottaa, puhutaan loisimisesta, eikä siis ystävyydestä. Siksi ystävykset antavat ja ottavat toisiltaan tasaveroisesti. Ystävyys on siis symmetristä puuhaa, ja siihen pätevät em. ehdot. Loisiminenkin on ehdollista puuhaa: jos lopetat pelkän ottamisen ja alat myös antaa, et ole enää loinen, vaan alat olla ystävä. Toki jokainen tekee päätöksensä ystävyyksistä itse ja kantaa myös sen seuraukset.
Itse en ole sellaisen ystävä, joka vain ottaa. Edelman on julkisuuden henkilö, joten antajia ja ottajia varmasti riittää. Ehkä samasta syystä vivahteikas ja vuolas romanttinen rakkaus tuntuu hänestä vaikealta, kun taas selkeä ystävänrakkaus on helpompaa. Viisas kuitenkin muistaa, että maailmassa on paljon heitäkin, joille halutaan kyllä antaa paljon, mutta joilta kukaan ei halua tai vaadi yhtään mitään. Ei sellainen ole symmetristä ystävänrakkautta, vaan säälirakkautta, loisimista sekin, mutta kääntäen. Käänteisessä mielessä loinen tarvitsee jonkun heikomman reppanan, jota voisi rakastaa ehjäksi. Nykytermi yhteiskunnasta eristäytyneelle on japanista lainattu hikikomori (komeroitunut). Todellinen kysymys kuuluukin: miksi kukaan ei halua komeroituneen ystävyyttä? Miksi kukaan ei halua antaa ja vastaanottaa komeroituneelta mitään? Emmekö me kelpaa komeroituneelle, vai eikö komeroitunut kelpaa meille? Kysymys on kaksisuuntainen. Sitä ei yksi ihminen ratkaise.
Tästä päästäänkin sujuvasti filosofian yhteen määritelmää, eli viisauden rakastamiseen. Tuleeko viisautta rakastaa symmetrisesti, eli siten, että viisaudelle annetaan ja siltä otetaan, vai enemmänkin loismaisesti, eli että viisaudelta pelkästään otetaan (tai sisäisenä vaatimuksena, että muiden täytyy ottaa minun viisauteni kyseenalaistamatta vastaan)?
En ole koskaan lukenut erilaisista filosofisista suuntauksista ja päättänyt hyödyn
perusteella elää niiden mukaan, vaan erilaiset elämäntavat, kuten buddhalaisuus tai epikurolaisuus, ovat aina pysyneet hieman etäällä. Niistä kertovat mielikuvat ja vaikutelmat eivät siis ole päässeet kunnolla puremaan. En ole "mainosten uhri". Päinvastoin olen hyvin epätrendikäs mitä tulee muotivillityksiin yleensä. Olen myös skeptinen kaikkiin hyvän elämän ja onnen resepteihin.
Kohtalon ironia piilee siinä, että ajatteluni on luokiteltavissa epikurolaiseksi. Ainakin samoja piirteitä löytyy paljon. Voisin myös, jos on aivan pakko, vilkaista pitkälle edenneen lahjakkaan buddhalaisen oppineen päänsisään. Sieltä löytyisi ehkä sellainen kestävä valoisuus, ja älyllisesti rakastava ihmisyyden tulkinta, josta länsimaisella kapeaan tieteenalaan tai ammattiymmärrykseen nojaavalla hajatietoa omaavalla korkeakoulutetulla ei olisi pääsyä. Sieltä ehkä löytyisi muutakin kuin "mikä on tärkeää" ja "mikä on hyödyllistä" tai "mikä on paras tapa elää".
Ehkä sieltä löytyy myös jokin valoisa abstraktio, joka samaan aikaan sekä antaa että ottaa. Tekee tarkkailijan osalliseksi.
Tajusin epikurolaisuuteni omien tekstieni kautta. Olin alkanut vakavasti pohtia vaikutelmien merkitystä suhteessa itseeni. Etenkin sitä, mitä hyötyä on rakkauden vaikutelmalla. Vaikutelman ja uskon välinen suhde on siinä keskeisessä roolissa. Ja puhun siis puhtaasta uskosta, enkä korruptoituneesta "minä haluamalla haluan uskoa" - uskosta. Mietin rakkautta niin, että jos ei usko omaan vaikutelmaansa rakkaudesta, eli siihen jonka elämästään aistii ja mitä rakkauteensa toivoo, mitä hyötyä järjellä olisi yleensä? Pyöritellä ylimääräistä draamaa? Väitteet kuten: "rakkaus on psykoosi" ilman minkäänlaista älyllistä järkevää analysointia on samanlaista draamaa kuin saippuaoopperat.
Romanttisen rakkauden voi nähdä myös aaltona, jonka harjalla saa surffailla. Hyvään surffailuun tarvitaan uskoa, halua ja järkeä. Siitä tulee nautinto ja taitolaji. Ennen kaikkea se on elämää ja siten makukysymys. Liian kovaan aallokkoon ei parane mennä. Siinä mielessä Samuli Edelman varmasti toimii viisaasti.
Järkeä ja uskoa molempia tarvitaan: järki erittelee ja tarvittaessa poistaa sekä lisää (täydentää kuvaamme maailmasta). Usko taas nojaa vaikutelmiin: ammentaa siitä, minkälaisena uskomme maailman olevan. Ja maailma on paljon muutakin mitä sosiologia, psykologia, mielipiteet tai runot antavat ymmärtää. Etiikka tai eettinen mielenkiinto ei kuulu eikä pitäisikään kuulua näiden kahden tieteenalan piiriin, eikä myöskään vain runouden piiriin, toki yksittäinen tieteilijä jättää väistämättä käsityksensä tutkimuksiinsa, aivan kuten taiteilija jättää jälkensä runoon, joten ei niitä täysin erilleenkään saa. Ystävyyteen puolestaan kuuluu mielipiteiden vaihto. Etiikka on paljolti makukysymystä.
Järjestöjen kanssa ei voi olla ystävä, koska järjestöillä on jäykät kiinteät arvot. Järjestö ei toimi vastavuoroisesti, humaanisti kasvaen eikä inhimillisesti. Ihmisten kanssa voi olla ystävä kaikista arvokriiseilyistä huolimatta.
Rakkauden voi eritellä mielessään niin monella eri tavalla aina sen symmetrisyydestä merkityksiin, hyöytyihin, kauneuksiin ja sen yksityiskohtiin, ettei rakkaus tee yksiselitteistä järkeä, ellei siihen älyllisesti ja yksityiskohtaisesti päätä perehtyä. Jokaisella on oma älyllinen ruokahalunsa näissä.
Runoudessa rakkaudella voi olla inspiroiva, kannatteleva tai eteenpäin vievä vaikutuksensa. Psykologiassa rakkautta voidaan tutkia ongelmakeskeisesti. Sosiologia rakentaa tarinaa kultturillisesta rakkaudesta. Nämä kaikki ovat rakkauden älyllistä ulottuvuutta silloin, kun rakkaudesta riisuu turhat olettamukset ja vaateet pois. Runollisesti voisikin sanoa, että rakkauden vaikutus on rakkauden vaikutelman lapsi. Jos ei opi tulkitsemaan havaitsemiaan rakkauksien vaikutelmia monitasoisesti, tuskin tieteestä tai runoudestakaan saa hirveästi mitään irti. Ei ainakaan ymmärrystä.