Nauran itsepetoksellesi, lapsi

Muksu söi kakkua. Jätti mustikat syömättä. Joku kysyi, eikö hän pidäkkään mustikoista. Vastasi vain, että ei jaksa niitä. Minä repesin nauruun. Sellaiseen aitoon autenttiseen nauruun. Syömättä jäi ainakin kymmenen mustikkaa. Järjestäen. Ne olivat jonossa. Käytännössä kaikki muu suuresta kakunpalasta oli syöty, paitsi ne pienet mustikat. Kyse ei voinut olla "jaksamisesta", vaan nimenomaa siitä, ettei muksu tykännyt mustikoista. Ainakaan tällä kertaa.

Mitä opimme? Sen, että itsepetos on hauskaa. Tämän tietää jokainen, joka on sujut itsepetoksensa paheesta. Mieli keksii mitä kummallisimpia selityksiä inhimillisille asioille, kuten: "en nyt jaksa syödä näitä mustikoita" tai "olen suuri sankari, söin kaikki mustikat, vaikka en pitänyt mustikoista" tai "olen pelkkä paska, söin mustikoita, vaikka en halunnut syödä mustikoita, mikä minua vaivaa?" Joskus selitämme itsemme aivan pihalle. Elämä on mitä on. Hauskaa sirkusta. Joskus liian vakavaa. Nyt jäi muksulta pienet mustikat jaksamatta, vaikka iso kakku sujahtikin nassuun niin että napsahti.Yksi sankarin määritelmä on: "hän, joka menee muita pidemmälle". Suuri sankari siis menee suuresti muita pidemmälle. Syö kiltisti kaiken mitä tarjotaan, tai pidättäytyy kaikesta. Tai sitten hän on vain suuri (iso) sankari (ponteva). Ei sankaruudessa mitään vikaa ole, vaikka julkisuuden psykoterapeutit vihaisivatkin sankaritarinoita. Mutta on sillä hintansa.

Suureksi voi tulla monella eri tapaa. Suureksi voi tulla esim kasvamalla tai paisumalla. Mietin, miksi kukaan ei puhu "henkisestä paisumisesta", vaan tylsästi "henkisestä narsismista?" Paisunut olisi hyvä termi henkisyyteenkin. Henkisesti paisunut vie tilan muilta. Ylimielinen taas katselee muita alhaisempia. Ylimielinen on tosi tosi kasvanut. Hän on huipulla. Oikea kärki."Iso ponteva" olisi osuva nimi Pohjois-Korean Suurelle Johtajalle. Tai en tiedä kuinka ponteva hän oikeasti on. Ehkä hän on laiska? Henkisyyteen ei ainakaan kuulu laiskuus. Henkisyys ei ole mitään aurinkorantalomailua. Toisaalta ehkä laiskana on joskus parempi. Ahkera desbootti on nimittäin yhtä iso tragedia kansalleen, kuin vainoharhainen sotilasjohtaja armeijalleen. Molemmat kovin pontevia tuhoamaan mitä sattuu. Eli jos haluat ryhtyä sankariksi, vältä ainakin vainoharhaisuutta. Vainoharhaisuus on itsepetoksen tuote. Ja se kaikki alkaa mustikoista.

Ensin "en jaksa mustikkaa", ja sitten älyn jalostuessa keksitäänkin, että sen ärsyttävän naapurinsedän on pakko olla paha narsisti. Pian naapuri leimataan vääräksi ihmiseksi. Ja siitähän ei ole kyse, etteikö naapurista vain tykättäisi.. Ei. Mehän tykätään kaikesta ja kaikista. Mustikoistakin. Stalinillakin oli monta monta ystävää, ja aina hän osasi ennustaa, kuka heistä kuolisi seuraavaksi. Ehkä hän oli siksi niin pidetty mies? Isä aurinkoinen oli aina rakastettu, eikä häntä voinut vihata. Hän ei voinut olla paha. Joka niin väitti, kuoli. Stalin vastusti pontevasti vääryyttä. Tiesi kyllä pahuutensa, mutta ei välittänyt.ihminen voi olla henkisesti laiska, samoin kun hän voi olla älyllisesti laiska. Tosi tosi harvalla on heikko älykkyys. Ja tuskinpa henkisyyskään keltään puuttuu.

Mutta niin. Itsepetos ei pitkässä juoksussa palvele ketään. Ei muksua, ei mustikkaa. Pohjois-Korean kansakaan ei ole niin onnellinen, mitä väittää olevansa. Suurta sirkusta koko touhu. Pieni näytelmä olisi vielä sovinnaista ja hyväksyttävää, ainakin jos siihen liittäisi demokratian ja sen vaatimat vaalimanööverit. Ongelma vain, että taas joku pääsisi näytille koreilemaan. Eikä kukaan meistä olisi hänelle kateellinen. Ei kukaan. Eihän?

Totta puhuen: kyllä demokratiatkin osaa valtioita pommittaa. Onko kyseessä itsepuolustus, kateus vai ei-tykkäys, en tiedä. Taiteilijat kuulemma tietää totuuden.Ihmisen älykkyys on siinä mielessä näppärä kapine, että se kyllä keksii sosiaalisesti päteviä selityksiä mihin tahansa, vaikka asiat eivät kestäisikään päivänvaloa. Selityksillä voimme sitten asemoida itsemme mihin mielimme, enemmän tai vähemmän oikeaan paikkaan. Totuuteen tai valheeseen. Ehkä itsepetokseen, eli jonkinlaiseen "mustikkasankaruuteen". Sitten kotona yksin oksennetaan paha pois, että onpa perseestä olla minä, en tykkää. Ehkä me jostain tykätäänkin. Ja ollaan jossain myös hyviä. Jopa parempia.

Eikä kaiken edes kuulu olla päivänvalossa. Julkinen paneminen voi rikkoa psyykeen, eikä ole viisasta rikkoa itseään. Silti abouttia melkein jokainen on se suurin rakastaja/rakastajatar, joka vie touhua aina hieman pidemmälle.. Hyi teitä syntiset. Milloin teillä tulee raja vastaan? Terveisin pulmunen.

Reipas syö kiltisti kaiken, sankari vielä enemmän. Tragedia hänelle, joka haluaisi olla reipas sankari, mutta joka ei tykkää tarjolla olevista mustikoista. Sankaruudesta voi tulla puklu. Ehkä kohtuus helpottaa, jos sen taitaa.

Lapset ovat muuten mestareita valheessa. Ihan noin yleensä. Siksi niitä pitää tilanteen mukaan käräyttää. Ennen kuin ne käräyttävät meidät..