Matka Roomaan

26.04.2023

Erityinen tervehdys kaikille Teille Finnairin Plus -jäsenille" kuului kaiuttimissa lentokoneen rullatessa kohti kiitorataa. Olin revetä nauruun. "Erityinen tervehdys Plus -jäsenille". Rahalla sitä saa näköjään kaikkea. Voisin itsekin markkinoida Joonaksen plus-kerhoa. Toivottaisin erityiset huomenet heille, jotka maksaisivat minulle rahaa. Ostaisitko?

Finnair plus -jäsenyys on kaiketi maksutonta, mutta koska kyseessä on kaupallinen toimija, on taka-ajatuksena luultavasti kaikenlaisten "tasojen" nostaminen plussasta ylöspäin. Toisin sanoen Finnair kilpailee palvelutasosta.

Tällainen sitouttaminen taitaa olla päivän sana kilpailevassa maailmassa, mutta ikävä sivuilmiö siinä on, kun ihminen tulee siinä samassa luoneeksi itselleen kaupallisen identiteetin. Jännä miten sitä ei havaita esimerkiksi kukoistavassa hyvinvointibisneksestä, vaan monet tavoittelevat kaupattua unelmaansa peräti burnoutin hinnalla. Varsinainen terveys jää toissijaiseksi. Myös mielikuva onnesta saattaa olla se Finnairin koneessa istuva iloinen ja hyvin palveltu tyyppi.

Sanalla sanoen: jättääkää nyt edes muodolliset tervehdykset markkinatalouden ulkopuolelle! 

 

Lento Roomaan

Saimme tosiaan Finnairin koneessa vain puolikkaan tervehdyksen. Loput oli tarkoitettu plus-jäsenille. Eipä silti, lento sujui kaikin puolin hyvin. Luin Hemingwayta ja taisin jopa nukkua.

Mitään suurempaa lentopelkoa ei ilmennyt, vaikkei meikäläisellä ole siihen pahemmin taipumustakaan. Rauhoittavaa oli myös se, että lentokapteenimme jutusteli terminaalin lähtöportilla matkustajien kanssa lupsakkaan sävyyn ja joi take away kahvia.

Nousukiito hieman jännitti alkuun, koska lentämisessä juuri se on usein riskialtteinta, mutta pidin katseeni tiukasti ikkunassa. Ajattelin niin, että jos tässä nyt kuolee, niin ainakin näkee hienot maisemat.

Lennon aikana vieressäni istui outo, kainaloihin asti housunsa vetävä mies, joka mm ehdotti ohi meneville matkaseuralaisilleen kolmen kimppaa. Omille vitseilleen hän nauraa hörötti kovaäänisesti. Muuten hän oli rauhallinen ja "vaaraton". Jäin pohtimaan, mikäköhän tämän tyypin tarina on?

Pian kauniit avarat italialaismaisemat avautuivatkin jo horisonttiin ja aloitimme laskeutumisen. Kaikki sujui hyvin. Lento oli myöhässä noin parisenkymmentä minuuttia.

Perillä huomasimme, ettei Lauran matkalaukku tullut hihnalle. En tiedä saapuiko se ikinä Leonardo Da Vincin kentälle. Ei ainakaan meidän nähdäksemme. Etukäteen tilattu taksi jo odotti, eikä meillä ollut Lauran matkalaukunlipukenumeroa jota paikallinen virkailija vaati, joten piti tehdä nopea päätös miten edetä seuraavaksi. Lauran matkatavaroita tuskin saisimme mistään, joten lähdimme etsimään varattua taksia. Kyllä se laukku joskus johonkin ilmaantuisi.

Aluksi emme löytäneet taksiakaan, mutta puhelinsoiton jälkeen selvisi, että se oli hieman kauempana terminaali kolmosessa. Siellä kohtelias nuori mies lähti kuljettamaan meitä hotellille.


Italialainen liikenne 

Italialainen liikennekulttuuri tuli kerralla selväksi. Nuoren taksikuskimme kädet elehti vimmatusti ja solvaukset lentelivät auton kiitäessä pitkin keskikaistaa. Kuljettaja takoi tuon tuosta päätään ja huusi muille kuskeille "idiotaa!". Heti perään annettiin suuri mulkaisu ikään kuin muut autoilijat olisivat suurikin uhka.

Kyyti oli silti tosi tunnelmallista. Kuljettajamme oli esimerkiksi sydämellisen onnellinen siitä, kun hänet ohittanut autoilija ajoi kameraan ja sai sakot. Sitten hän selitti meille silmät loistaen kameran välähdyksestä ja sakoista. Mietin itsekseni, että tervetuloa ystävälliseen Italiaan Joonas. Liikennekulttuuri kukoistaa.

Hotelliin päästyämme kirjauduimme sisään. Hotel Patria oli tunnelmallinen paikka, kolme sänkyä, televisio, vessa ja kylpyammesuihku. Tosin televisiota emme ikinä edes avanneet. Puhelimen laturit eivät sopineet paikalliseen töpseliin, joten irrotimme jääkaapin adapterin, jotta saisimme puhelimet latinkiin. Vessa tuotti aluksi päänvaivaa, mutta nopeasti opimme senkin. Huuhtelunappulaa piti painaa nopeasti ja voimalla.

Oli myöhä. Kello lähenteli jo ilta kymmentä. Lopulta kävimme viereisessä ravintolassa pizzalla ja palasimme hotelliin. Uni tuli nopeasti.

Aamulla heräsin virkeänä ja sain kiinni Finnairin asiakaspalvelijan. Sitä kautta tavoitimme myös Lauran laukun seurantanumeron ja etsintä prosessi lähti käyntiin. Tarvittavat lääkkeet löydettiin viereisestä lähiapteekista heti aamupalan jälkeen. Saimme ne ilman reseptiä. "Viipynyttä" matkalaukkua ei reissussa enää tarvittu. Oli kuitenkin huojentava tietää, että sitä etsittiin. Aamupalan jälkeen lähdimme keskustaan kierrokselle.


Isänmaan alttari

Kelit hellivät, noin 22 astetta ja aurinkoista. Ensimmäisenä törmäsimme Vittorio Emanuelen muistomerkkiin, eli Isänmaan alttariin, joka on kaikessa pröystäilevyydessään juuri sitä itseään. Yliampuvat patsaat kuvastavat jotakin typerän modernia. Monumentti valmistui lopulliseen muotoonsa suhteellisen tuoreesti vuonna 1925, mutta itseäni kiehtoi kuitenkin enemmän antiikki, sillä antiikin aikaiset monumentit oli rakennettu nimenomaa muinaisilla työkaluilla, joka on jo melkoinen ihme itsessään.

Isänmaan alttari on toki vaikuttava näky, mutta minulle se symboloi enemmänkin modernia turhamaisuutta. Esimerkiksi Colosseumin kaltaisella antiikin amfiteatterilla on ollut aikanaan todistusvoimainen tarkoituksensa nimenomaan ihmisten kyvystä rakentaa ja tuottaa yhteisöllistä viihdettä. Se on varmasti kehittänyt myös sen ajan rakennustiedettä.

Isänmaan alttari tuntuu olevan enemmänkin menneisyyden epätoivoista hapuilua. Kaipuuta johonkin "vanhaan ja mahtavaan". Ja nyt kun tässä historiaa muistellaan, niin rakennuksen valmistumisvuonna Italian valtiollinen fasismi alkoikin nostaa päätään. 1920-luvulla Mussolini alkoi saada yhä enemmän näkyvyyttä ja kannatusta fasismilleen.

Eli tietyllä tavalla Isänmaan alttari kuvastaa nimenomaa aikansa henkeä ja ajattelua, mutta itse en näe sitä kovinkaan hyvässä valossa. Toisaalta en näe hyvänä sitäkään, kun karkuun pyrkiviä orjia hirtetään Colosseumissa viihteeksi.

Kaipa se vain on niin, että mitä enemmän asioista tietää, sitä värikkäämpi on ihmisen moraalikin. Mustaa ja valkoista tulee olla, mutta sen lisäksi myös runsasta kirjoa siitä, mikä on oikeutettua ja mikä ei.


Isänmaan alttari. Ensimmäisenä päivänä nähtiin peräti sotilasparaati.


Päivät Roomassa

Ensimmäisenä päivänä pyörimme mestoilla täysin vapaasti. Kävimme mm. Colosseumin nurkilla ja Vatikaaneissa. Jälkimmäisessä meille yritettiin myydä kalliita jonon ohi -lippuja Pietarin kirkkoon, mutta emme sellaisia ostaneet. Siispä pyörimme Egyptistä varastetun obeliskin ympärillä ja ihmettelimme kaikkea sitä väenpaljoutta mitä Vatikaaniin mahtuu.

Pienenä knoppina, että Vatikaani on rikollisuudessa maailman kärkikastia, sillä valtion oma väkiluku on todella pieni, mutta turistivirrat taas miljoonaluokkaa, joten on hauska ajatella, että varastettu pylväs koristaa rikollisuustilastojen kärjessä kukkoilevan valtion pyhimmän rakennuksen pihaa, ja samalla se toimii symbolina sadoille miljoonille ihmisille pyhimmästä pyhimpänä ja hyvimmästä hyvimpänä paikkana.

Rooman puolella vierailimme useissa katedraaleissa. Ne olivat elämys. Harras tunnelma ja rauhallinen musiikki tyynnyttivät mieltä sekä kehoa. Myös jalat saivat hetken lepoa päivän rasituksesta. Ero katedraalin rauhan ja ulkopuolisen melun välillä oli huomattava.

En tiedä asuuko levottomuus minussa vai ympärilläni, mutta pyhätöissä oli oikeasti todella hyvä ja rauhaisa olla. Se on kai niiden pohjimmainen tarkoituskin.

Rakastan tarinaa kulkijasta, joka kysyi kolmelta kivenhakkaajalta mitä he tekivät. Ensimmäinen oli uupunut ja vastasi hakkaavansa kiviä elättääkseen perheensä. Toinen yhtä väsynyt tiuski, että kivenhakkaaminen on hänen ammattinsa. Kolmas puolestaan vastasi iloisesti ja pirteänä: "minä rakennan katedraalia!". Mietin asiaa niin, että kyky sulkea ulkopuolinen maailma ja sukeltaa sisäiseen rauhaan on tietynlaista yhteisen katedraalin rakentamista. Se on jonkun itseään suuremman tekemistä, jotakin, jonka lopputulosta ei välttämättä ikinä kunnolla näe, mutta jonka arvon tuntee sydämessään, ja joka tarjoaa elämänvoimaa kannattelevaa merkitystä. Rakentaessa jotakin suurta ja kaunista tulee luottaa sekä itseen että muihin. Ymmärtää se, että saman katedraalin voi nähdä sekä kokea niin monin eri tavoin. Enkä nyt kirjoita näitä sanoja pelkästään kuvainnollisesti ja dualistisessa mielessä, vaan ihan konkreettisestikin. Jos haluaa siivota mielensä, on hyvä siivota ympäristöä – ihan konkreettisesti. Yhdessä.

Toisena päivänä meillä oli opastettu kierros Colosseumissa. Siellä oli tiukat turvatoimet metallinpaljastimineen. Englanninkielinen opas oli hyvä ja reissu opettavainen.

Myöhemmin pyörimme pitkin Rooman katuja sinne tänne eri kohteisiin. Tapasimme viehättävän brittiaksentilla puhuvan mummelin, joka kysyi mielipidettä eräästä kirkosta, ja törmäsimme yhteen kaupustelijaan, joka tyrkki käteen vyötä ja muuta tavaraa. "Poikasi ei ole rasisti, poikasi ei ole rasisti vai mitä?" kaupustelija tyrkytti. No ei ole poikani rasisti. Eikä hänestä sellaista tule. Itseasiassa poikani saa isältään vielä joskus sellaisen luennon historiasta, että miettii koko käsitteen "rasisti" alkuperää. Silloin ajatuksia ei tarvitse ostaa satunnaiselta tyrkyttäjältä. Onneksi kaupustelija tajusi pian lähteä.

Kävelimme, söimme jäätelöä, söimme pizzaa, söimme pastaa, väittelimme erään aukion pituudesta, ja kastoimme kätemme Tiber-jokeen. Illalla hotellilla Laura löysi käsisaippuapakkauksen suihkun hyllyltä ja naureskeli, että minä olen pessyt itseni joka päivä käsisaippualla.

Aamupalat olivat mielenkiintoisia. Me Lauran kanssa molemmat rakastamme aamupaloja. Aamut ovat meille muutenkin pyhää aikaa. Olimme aina ensimmäiset paikalla, ja vieressämme istui joka kerta iloinen japanilaismies. Joskus tappelimme leivänpaahtimen kanssa, toisinaan saimme kylmää kahvia.

Luulin aluksi niin, että Italiassa on vain tapana juoda aavistuksen kylmempää kahvia, mutta Lauran hiipiessä tunnustelemaan kahvin lämpötilaa, hotellin työntekijä säntäsikin kysymään haluammeko lämmitettyä kahvia. Ilmeisesti lämpöalusta oli ollut vain huonosti päällä. Joka tapauksessa Laura sai lämmintä kahvia, minä en. Toki korvasin oman kahvintarpeeni espressolla, jota tuli suoraan kahvikoneesta. 

Viimeinen illallinen oli maultaan parasta, tunnelmallisinta ja kaiken lisäksi edullisinta. Söimme pizat, jotka maksoivat kolmelta henkilöltä kolajuomineen yhteensä vain 40e. Ravintola oli komea ja palvelu ystävällistä. Tosin henkilökuntaan mahtui silti se yksi kiukkuinen italialainen. Hänkin tiuski lähinnä tarjoilijakollegoilleen.


Paluu kotiin 

Loppu hyvin, kaikki hyvin. Sunnuntaina taksi haki meidät hotellilta. Paluukyyti oli tuttua italialaista sompailua, elehtimistä ja solvauksia mitä tullessakin. Olimme ajoissa lentokentällä ja löysimme vaivatta Finnairin tiskin. Virkailija oli nuori harjoittelija, mutta hoiti tilanteen hienosti ja nopeasti.

Matkalaukkuni kantokahva oli rikki, joten se määrättiin isojen laukkujen turvatarkastukseen. Siellä pieni laukkuni sitten meni omia polkujaan isojen laukkujen joukossa, ja mietin, että näenkö sitä enää ikinä.

Kuljimme turvatarkastuksesta läpi ja söimme leivät ja joimme kahvit lentokentän kahvilassa. Sitten odotimme. Penkillä kuulin, miten suomalainen työporukka solvasi somea kovaan ääneen: "kun jään eläkkeelle, niin kunnallispolitiikot ja johtajat lentävät ensimmäisenä faceystävistäni pois". Tuumin, että mielenkiintoinen tapa suhtautua ihmisiin. Tekeekö some sen, että ihmiset pyrkivät hyötymään toisista ihmisistä mahdollisimman paljon, vai asuuko tämä "kanssaihmisten mahdollisimman suuri hyötykäyttö" ihmisessä jo valmiiksi? Siihen on hyvä kiinnittää huomiota, etenkin, jos ihmisviha ja arvottomuus jäytää sielua. Riipii ajatella, että jotkut elää elämänsä siten, että pääsee "hylkimään" muita. Katkera suunta.

Lento oli ajoissa, joten pääsimme etuajassa lähtemään. Pojallani oli aavistuksen verran flunssaa, ja laskeutuminen sattui poikkeuksellisen paljon hänen korviinsa. Hyvin hän kuitenkin pärjäsi. Tai ainakaan hän ei minulle sen suuremmin kipujaan valittanut. Sanoi vain, että kipuja on, ja piti korvistaan kiinni.

Ehdotin pojalle, että tasoittaa paineet sulkemalla nenän ja puhaltamalla, mutta sekään ei auttanut. Nyt piti vain kestää.

Mietin, että onkohan tämä isän ja pojan välinen juttu, kun poika ei halua näyttää kipua isälleen? Ehkä se on. Elämässä ei muutenkaan ole aina viisasta näyttää kipua ja heikkoutta, joten ehkä tilanteen opetus oli karaista luonnetta. Poikani on äidilleen avoimempi tuntemuksistaan, joten myös tarjoamamme opit ovat luonteeltaan erilaisia.

En toki ole välinpitämätön poikani tuskalle, vaan herätän hänessä ehkä jotakin sellaista, että hän itse haluaa olla vahva ja kestävä. Roolini on siis aavistuksen erilainen kuin äidin rooli, joka painottuu enemmän nimenomaa tunteisiin vastaamiseen. Näin yhden ihmisen ei tarvitse edustaa sitä "täydellistä" vanhempaa tai kilpailla, vaan oppiminen tapahtuu monitasoisesti ja luontevasti.

Perille päästyä pieni laukkuni saapui liukuhihnaa pitkin normaalisti. Se oli huojentavaa. Sitten puhelimeni soi. Soittaja oli yksityinen puhelinnumero. Hän kysyi suomeksi, olemmeko vielä vastaanottamassa laukkuja. Vastasin myöntävästi. Soittaja kertoi pitelevänsä Lauran laukkua kädessään ja kysyi mille hihnalle haluaisimme sen. Ajoitus oli täydellinen. Pian Lauran laukku saapuikin jo neloshihnaa pitkin omistajalleen.

Reissu oli kaikin puolin onnistunut.

Vatikaani siintää jo