Logiikasta ja sarkasmista
08.09.2024
Logiikka ei tarvitse "kyllä"-sanaa. Ei ainakaan silloin, kun keneltäkään ei kysytä mitään. Kysymysten ja vastausten logiikka on luonteeltaan erilaista kuin logiikan olemus yleensä.
Avaan teille:
Ulkona sataa vettä on looginen johtopäätös vain, jos ulkona sataa vettä.
Ulkona ei sada vettä on looginen johtopäätös vain, jos ulkona ei sada vettä.
"Kyllä tuolla ulkona sataa vettä" on loogisesti oikein, jos ulkona todella sataa vettä, mutta silti lauseeseen upotettu "kyllä"-sana on pelkkä ylimääräinen tehokeino. Logiikan kannalta "kyllä"-sanalla ei ole väliä. "Kyllä"-sanan voi jättää pois.
Sitten taas "ei" sanaa ei voi jättää pois, koska logiikan kannalta "ei" on elintärkeä kantava elementti.
Loogisesti meillä on siis olemassa kaksi mahdollista maailmaa. Yhdessä maailmassa sataa vettä, toisessa maailmassa "ei" sada vettä. Se on sateeton maailma.
Asia on tai ei ole. Sitä on logiikka. On/off.
"Kyllä" eli myönteisyys on olemuksellista. Se on jotakin sisimmästämme lisättyä.
Perusmyönteinen ihminen on luonteeltaan sellainen, että hän on myönteinen satoipa ulkona vettä tai ei.
Myönteinen mutta itsepetollinen ihminen on jotakin sellaista, joka käyttää "kyllä"-sanaa myönteisyytensä tehokeinona kuten: "kyllä minä nautin tästä vesisateesta, olen myönteinen ihminen", vaikka oikeasti hän suhtautuukin vesisateeseen kielteisesti. Tilanteessa punnitaan lopulta itsepetollisen ihmisen näyttelijän lahjat. Uskooko hän itsekkään mitä sanoo? Mikä on hänen vilpitön kokemuksensa todellisuudesta?
Itsepetoksessa kyse on itseen kohdistuvasta sarkasmista, eli sarkastinen suhtautuminen itseen. Se on oman älyn pilkkaa. Sisäistä parodiaa omasta itsestä.
Itsepetollinen (sarkastinen) ihminen kysyy itseltään: osaanko vakuuttaa itseni ja muut omasta myönteisyydestäni, vaikka maailma tuntuu vesisateineen pahalta paikalta elää?
Ironia on sarkasmiin nähden päinvastaista: ironisoivalle maailma tuntuu hauskalta paikalta, vaikka kaikki potkiikin päähän, ja vettä sataa. Itse nauroin ja itkin äitini hautajaisissa, ja tiedän että sitä hän myös halusi: iloa ja hauskuutta poikansa elämään. Ja vakavuutta. Äiti on poissa. Äiti on ei. Olen surullinen. Vakava asia. Äitini toivoo että olen surullinen ja iloinen. Hänen mieletön toiveensa toteutui.
Rehellisyys on sitä kun hahmottaa kielteisyyden omasta itsestä. Sarkastinen on hän, joka pilkkaa vesisateesta kärsivää ihmistä, vaikka sitten omaa itseään. Ei ihminen vesisateille ja kuolemille mitään mahda.
Ironisointi taas pilkkaa vesisadetta tapahtumana ja tilanteeseen liittyviä inhimillisiä paheita. Ironisointi pilkkaa sitä, mille ei vain voi mitään, mutta jolle pitäisi voida. "Ehkäisevän päihdetyön johtaja ryyppäsi itsensä hengiltä". Ironinen juttu. Ennen kaikkea ikävä juttu.
Toivottavasti pääsette perille mitä ajan takaa.
Pohjois-Koreassa ilmapiiri on kielteinen, koska ihmisten moraalia valvotaan hyvin tarkkarajaisesti. Jos moraali näyttää vääränlaiselta, henkilöön suhtaudutaan kielteisesti eli henkilöön suhtautudaan sarkastisesti. Syntyy vaatimus: henkilön täytyy itse vahtia itseään. Hänen täytyy pilkata itseään, jos todellisuus ei vastaa hänen sisintään.
"Kansa näkee nälkää, ja se on minun huonouteni syytä! Minun sietäisi hävetä kun en näännytä itseäni työnteolla".
Jos et ole tarkkarajaisen ahkera tekemään työtä, tai et ole tarkkarajaisen lainkuuliainen valtiolle, tai et ole tarkkarajaisen myönteinen suhteessa johtajan viisauteen, sinua rangaistaan ja sinuun suhtaudutaan sarkastisesti. Sinusta ei pidetä, koska elämä ja maailma tuntuvat ihmisistä pahalta, etkä sinä muiden mielestä tee asioille riittävästi mitään.
Paremmat näyttelijät haluavat hyötyä sinusta ja ovat siksi sinulle sarkastisia. Siksi esimerkiksi PKoreassa on äärimmäisen tärkeä osata nuuskia ilmapiiriä ja nimenomaa näytellä hyveellistä ihmistä. Asioiden täytyy näyttää tietyltä, että johtajat voivat hallita sirkusta. Johtajien on yksinkertaisesti helpompi ohjata toimintaa, kun toiminta on tarkkarajaista ja selkeää.
Pohjois-Korean ja Suomen ero on siinä, että Pkorea on poliisivaltio, Suomi on propagandavaltio. Pohjoiskoreassa kuolet jos olet vääränlaisen oloinen, Suomessa etsitään syyllisiä vääränlaisuuteen. Pkorea teloittaa syylliset, Suomen valtionmedia kysyy tutkijan mielipidettä asioista. Suomessa syyllisiä pilkataan sarkastisesti, eikä pelkkä pilkkaaminen mitään todellista muuta. Paha olo säilyy siinä missä näyttelijän lahjatkin. MIELI RY myy ensin mieli-nauhoja, ja tanssii sitten murheet unholaan. Näkyvästi.
Yksi näyttelee kipeää että pääsisi helpommalla tässä vaikeassa maailmassa, toisen vaikea maailma tekee kipeäksi. Itsekkäät riemuitsevat siitä miten helppoa kaikki itselle on. Miksi Jeppe juo on hyvä esimerkki. Helppous, juoppogeenit vai paska maailma? Ehkä kaikki. Traagista.
Kuka sanoo ei juopolle? Hallitus? Tarvitaan tilannetajua.
Näyttelijän lahjat korostuvat pkoreassa, jossa valtaosa ihmisistä yrittää vain pysyä hengissä. Maata valvoo aivopestyt sotilaat, jotka sanovat "kyllä" ahkeralle tappamiselle, tarkkarajaiselle komentoketjulle ja osoittaa korostetusti kunniaa ylemmilleen. Kyllä, kyllä, kyllä!! Kieltäytyminen kielletään. Pkoreassa elämä on sieluun piilotettua näytelmää, eikä vilpitöntä sielukasta vapaata elämää. Minun on vaikea uskoa ihmisen olevan julma häiriintynyt peto ilman kovaa aivopesua. Varmasti jotkut yksilöt ovat, mutta todella harva. Näyttelijöitä taas ovat melkeinpä kaikki. Osa parempia, osa huonompia. Itse kuulun niihin, jotka eivät oikein osaa olla.
Suomessa näytellään hyvää ihmistä, sekä laadullisesti että olemukselta, eikä se ole mitään sielukasta elämää se. Esimerkiksi tutkijan pitää olla ihmisenä jotenkin väritön ja mukava. Muuten hän ei ole uskottava eikä saa rahaa. MIELI RY:ssä näytellään hyvää ihmistä ja sepitetään kaikenlaista ihanteellista. Markkinoille tuodaan "kyllää" ja "myönteisyyttä". Toki kriisipuhelin toimii tuloksellisesti, mutta sitä pyörittävätkin koulutetut maallikot, jotka osaavat sanoa ei ihanteiden houkutuksille.
Armeijan logiikassa on tärkeä osata näytellä kunnioitusta ylemmille upseereille siksi, että kuri hahmotetaan objektiivisen tarkkarajaisesti. Hyvä kuri on hyvä sotilas. Näin sotilaita on luotettavampi ohjailla ja komentaa julmaan tappamiseen. Upseerin täytyy nähdä ylhäältä, että alempaan voi luottaa. Sotilaan tulee käytännössä vain osata näytellä hyvää sotilasta, mutta tappamista vaaditaan sydämen pohjasta. Sodassa ei siis ole minkäänlaista etiikkaa mihinkään. On vain näytelmää, joka johtaa julmaan tappamiseen, tai vaihtoehtoisesti sota on vain kaaottista pyrkimystä selviytyä muiden tappamisilta. Venäjä puhuu jatkuvasti selviytymisestä. Länsimaat puhuvat uhkaavasta pahasta. Molemmille oma agenda on sydämen asia.
Sama ilmiö toistuu eri muodoissa maailman joka sopukassa. On "tärkeä" olla henkinen ihminen, buddha tai muu valaistunut, ja on "tärkeää" olla positiivinen, koska silloin asiat näyttävät oikealta. On tärkeä omata hyvä tutkinto vaikka olisi täysin kyvytön toimimaan viisaasti. Tällaisiin näytelmiin uskoville: jos oma vilpitön ajattelu on täynnä kielteisyyttä, niin mitä helvettiä sinä teet väärin? Kysyn vaan. Se on todellinen kysymys.
Teetkö oikeutta itsellesi? Kyllä vai ei?
Miten ihminen voi tehdä oikeutta itselleen, eli oikein itselleen, jos sisin on täynnä kielteisyyttä eli kieltämistä? Oikealle ei olla silloin annettu riittävästi tilaa. Se on kielletty pois. Sen sijaan sisin on täynnä roskaa, jonka joku muu näkee oikeana. Pohjois-Korean johtaja oikeuttaa valtansa syöttämällä kansalle roskaa omasta pyhyydestään. Ei siinä paljon hengen evästä tarjota. Eikä kansa osaa kyseenalaistaa. Tieto puuttuu. Kyky puuttuu. Kuten sanottu: ulkona sataa vettä, mutta näytellään, ettei se mitään haittaa. Tätä itsepetosta jotkut kutsuvat hyväksi moraaliksi. On paha olla, mutta tanssitaanpa nyt nämä murheet ensin unholaan. Kaikki muutkin tanssii.
Teetkö itsellesi oikeutta olemalla hiukan vain karhu, tai hiukan vain ihminen? Pitääkö loput näytellä? Et tee oikeutta itsellesi, jos haluat näytellä itseäsi. Ihminen ei ole karhu. Ihminen voi toki näytellä karhua, mutta ihminen ei ole karhu. Näytelmätaide kuuluu teatteriin. Luovat ihmiset osaavat kyllä viihdyttää muita, tietävätpä sen itse tai ei. Ihminen joka luulee olevansa karhu on viihdettä. Iltapäivälehdet elävät viihteellä. Ikävä kyllä heidän uhreikseen jää psykoosin partaalla olevat reppanat, joilla on ympärillään vain myötäilijöitä, ja jotka eivät tiedä olevansa suuren sirkuksen uhreja. Myönteisyys johtaa viisauden eli tilannetajun vastakohtaan: hulluuteen.
Ihmisen tragedia piilee siinä, ettei hän tiedä missä on ja mitä tekee.
Juoppo ei tee itselleen oikeutta rappeuttamalla omaa moraaliaan. Psykonautti ei tee itselleen oikeutta olemalla pelkästään yksin omissa maailmoissaan. Kirjailija ei tee itselleen oikeutta jos ei kirjoita. Se vain on niin.
Liian pitkälle viety juoppous on moraalikato, liian pitkälle viety psykonautteilu on yksinäisyyttä, ja kirjoittaja ei ole kirjoittaja jos hän ei kirjoita.
"Sinussa elää sisäinen kirjailija" voi olla alku kauniille taiteelliselle polulle. "Sinussa elää karhu" voi johtaa mihin vain jos ei hommaa rajaa.
Kyseessä ei siis ole siitä pitääkö sanoa kyllä, vaan siitä, että jotakin pitää riisua pois. Asioille pitää sanoa ei. Näin syntyy maailma ja todellisuus. Riisua ne typerät naamarit ja alkaa olemaan. Näyttelijät ovat näyttelijöitä vain silloin kun he tietävät näyttelevänsä. Ei pelkästään silloin kun muut taputtaa ja huutaa "kyllä, kyllä, lisää, lisää!". Hyvä näyttelijä muuttuu karhuksi tietäen, että hän on kuitenkin vain ihminen shown loputtua.
Sillä ei ole väliä asuuko kielteisyys meissä itsessämme vai meidän ulkopuolellamme. Lopetetaan se ylimääräinen turvallisuuspuhe. Ongelmia syntyy kun tehostamme näytelmää sanomalla kyllä. Oikeasti ihmisiä vain pelottaa riisua ne naamarit, ja siksi he kokevat turvattomuutta. Ei olemisessa muuta vaaraa ole. On mukavampi näytellä myönteistä kun sanoa ei.
"Et sinä ole karhu, sinä olet ihminen".
"Et sinä ole iloinen, sinä olet surullinen".
"Et sinä ole kohtuukäyttäjä, sinä olet juoppo".
"Et sinä ole psykonautti, sinä olet sekoileva narkomaani".
Jos ihminen ei halua kirjoittaa, mikään määrä kyllä-sanoja ei auta. Ne vain johdattavat harhapoluille eli näytelmään. Ihminen leikkii kirjoittajaa, mutta ei ole sitä.
Jos ihminen on epävarma haluaako kirjoittaa, kirjoita. Muuten se ei koskaan selviä.
Jos olet karhu, poistu talostani. Mene metsään. Sinne kuulut. Et ole lemmikkini.
"Ulkona sataa. En pidä tästä yhtään, mutta koska kaikki sanovat sateen olevan hyvää, se on varmasti hyvää" on vakavaa itsepetosta.
Koulutus tai tutkinto ei takaa onko ihminen älykäs. Älyyn kasvetaan. Äly on muutakin kuin kelpo muisti ja informaatio. Ihanteet eivät takaa ovatko ihmiset kyvykkäitä. Kykyihin kasvetaan. Ylpeys on kyky. Nöyryys on kyky. Ne täydellistävät toisiaan. Ilman toista ei ole toista. Näyttely ei takaa osataanko jutut oikeasti. Osaamiseen kasvetaan siinä missä ihminen oppii näyttelemään osaajaa. Osaaminen on laaja-alaista kyvykkyyttä. On aina hieman epäilyttävää kun esim. psykoterapeutti romahtaa henkisesti. Se paljastaa ihannekuvien naiiviuden.
Ihmisen tehtävä ei ole olla myönteinen, vaan riisua ylimääräinen pois. Toisin sanoen olla valehtelematta eli olla olematta sarkastinen itselleen ja muille. Eikä se ole helppo laji tai mustavalkoista puuhaa, koska maailma on täynnä tilanteita, jossa ihmistä johdatellaan petokseen. Valittaminen syntyy odotuksesta, että myönteisyyden voi löytää jostain ulkoapäin annetusta ulkoisten mittareiden tai ulkoisten ihanteiden kautta, kuten mukavasta tanssista hymyilevien ihmisten kanssa. Aito ilo löytyy tekemisestä itsestään. Eikä aina jaksa olla iloinen tai tdhdä mitään.
Jos kumppani on ihana, ystävät rehellisiä ja sydämessä on rakkautta, ei elämä vaadi tehokeinoja. Ei mielen tutkiminen vaadi mitään psykonautin pillereitä tai psykologin tutkintoa.