Kirjoittamisesta

Monsters are real, and ghosts are real too. They live inside us, and sometimes, they win.

-Stephen King

Kirjoittajan ääni

Kuka minussa puhuu, kun kirjoitan? Jokainen kirjoittaja ymmärtää kysymyksen. Miksi kirjoitan sellaista mitä kirjoitan? Tähän voisi vastata, että ihmisestä tulee ulos sitä mitä hän itselleen syöttää. Nöyrä vastaanottaa kiltisti kaiken roskan mitä saa. Ylpeä taas on niin ylpeä, että antaa ulos pelkkää roskaa. Ylpeyden tulee toimia nöyryyden portinvartijana ja päinvastoin. Kaikkea ei saa ottaa. Ja toisaalta tulee uskaltaa antaa.

Todellisen taiteilijan tulee kyetä antamaan ja ottamaan. Tulee olla vastaanottava sille mitä maailmasta saa, mutta samalla varjella itseään roskalta. Jos haluaa tarjota pelkkää roskaa, on syytä pysähtyä ja punnita pyrkimyksiään. Tulee kypsyä sen ajatuksen kanssa, mikä on roskaa ja mikä ei. Mitä tulee siivota pois ja mitä ei.

Vapaa tajunnanvirta synnyttää pelkkää sotkua. Se on epäjäsentynyttä, poukkoilevaa, ja kumpuaa sieltä täältä. Tajunnanvirralla ei ole selkeää muotoa, eikä sillä edes kuulu olla selkeää muotoa. Tajunnanvirta ehkä tuntuu selkeältä, mutta se ei ole selkeää. Sillä ei ole johdonmukaista pyrkimystä mihinkään, siksi siitä on hyvä ammentaa kaikki uusi ja tuore. Mutta pelkkä tajunnanvirta on hulluutta. Sillä on vain loputon tarve päästä sekoilemaan vapaudessa. Kokonaista maailmaa ei voi tajunnanvirrasta vuodattaa, mutta pieniä hallittuja puroja voi. Tajunnanvirta on toki luovuuden lähde, mutta painosanalla lähde. Sen rajoissa tulee olla tarkkana. Filosofiassa puhutaan ajatuskurista. Kurista, joka vartioi mihin kaikkialle tajunnanvirta läiskyy.

Filosofia on ala, joka tutkii ja kehittää työkaluja tajunnanvirran purkauksia varten. Filosofi tarkastelee ajatusta totuutta vasten, ja totuutta ajatusta vasten. Filosofi toimii eräänlaisena portinvartijana tajunnanvirrassa. Filosofi käytännössä harjoittaa ajatuskuria. Tajunnanvirta itsessään on filosofin elinehto. Se on filosofin työkalu, asiakas, ja lopulta myös palkanmaksaja. Filosofi ei patoa tajunnanvirtaa, ainoastaan kanavoi sitä johdonmukaisesti eritellen ja tarkastellen. Tajunnanvirta itse ei pyri mihinkään.

Taiteilija ei voi arvostaa taidettaan, jos se syntyy puhtaasta vapaudesta käsin. Joko taiteilija arvostaa vapaata tajunnanvirtaansa, tai sitten taidettaan. Molempia hän ei voi yhdellä kertaa valita. Taideteoksella on itsenäinen kaipuu ja hinku vapauteen. Taiteilija siis joko työstää ja vapauttaa taidettaan, tai samaistuu teokseensa ja sekoaa itse. Niin yksinkertaista se on. Tajunnanvirralla pitää olla paikka minne mennä. Sillä täytyy olla pesä missä kypsyä. Taiteen luominen on arvokasta työtä. Sekoileminen on sekoilua.

Kirjoitettu taide on jotakin sellaista, joka ei halua pysyä vangittuna, mutta jonka kuitenki pitäisi pysyä vangittuna ainakin vähän aikaa. Taide vaatii työstöä. Hyvä taide ei synny noin vain.

Kirjoittaminen itsessään ei välttämättä vaadi kuria, mutta ajattelu vaatii kuria. Ajattelu nimittäin tuntuu todelta. Sillä on myös ikävä taipumus sekoittua totuuden kanssa. Ajattelu voi johtaa kirjoittamiseen, silti ajattelu ja kirjoitettu teos ovat kaksi eri asiaa. Ihmisenä oleminen ja kirjoittaminen ovat kaksi eri asiaa. Kirjoituspöytä ei kuulu keskelle kotia. Itseltään voi kysyä: annanko oikeutta totuudelle? Totuuden kautta syntyy kaikki.

Onko teos totta, kun tuon sen muiden nähtäville? Varmasti. On selvää, että teos on teos. Editoitu teos on käynyt läpi eri vaiheet. Teos on tehostettu ja dramatisoitu sen mukaan kenelle se tarjotaan. Mutta onko teoksessa totuutta? Se on eri kysymys. Kuinka paljon kirjoittaja on elänyt sitä mitä hän kirjoittaa? Entä kuinka paljon lukija alkaa elämään teoksen kautta? Mikä on siis totuudesta poimittua ja totuuteen palavaa? Hyvä kysymys. Mitään tarkkarajaista ei voi antaa. Lukijan ei parane seota möröistä, eikä kirjailijan kritiikistä. Teokseen lujasti samaistunut on aina pulassa. Olkoot se kuka tahansa. Siksi myös vapaa tajunnanvirta on vaarallista. Totuus voi hukkua sekoiluun.

Ajattelu on taitolaji. Ihminen voi ajatella yhdellä tavalla, pian toisella. Ajattelu voi liitää ja lentää. Omaa ajattelua voi tarkastella esimerkiksi hyödyn, seurausten, pyrkimysten, ideaalien ja olemusten kautta. Ajattelu itsessään ei kuitenkaan ole totuus. Ajattelulla voi toki pyrkiä totuuteen, mutta ajatus ei ole totuus. Ajatus kumpuaa ihmisestä, ei totuudessa. Ihmisessä on totuutta, mutta ihminen ei ole koko totuus. Numerot ja numeroiden kautta tarkastellut havainnot eivät ole totuus. Jos kymmenen kuolee autokolarissa, se ei vielä paljasta autokolareista tai kuolemaan johtavista seikoista mitään yksityiskohtaista. Kuolema on totuus.

Mikä on se totuus, jonka kirjoittaja välittää maailmaan? Kuka kirjoittajassa puhuu? Onko kirjoittajan ääni kirjoittajan oma vai kopio jostakin? Onko kirjoittajan ääni tutkiva? Onko kirjoittajan ääni itseilmaisullinen lisä? Onko kirjoittajan ääni jotakin muodotonta joka vasta etsii muotoaan? Kirjoittaja ja lukija tanssivat molemmat totuuden ympärillä. 

Liika totuuden tavoittelu johtaa sotkuun ja epäjohdonmukaisuuteen. Totuutta on kaikkialla, mutta yhden ihmisen totuus kurottuu vain todella lyhyen matkan. Muu on sotkua.

Tajunnanvirta ei kerro totuutta elämästä eikä ihmisestä. Eikä yksikään luova teos ole oikea elämä. Teos on vain tuote. Teos on tuotettu jotakin varten. Liika itseilmaisu taas johtaa sekoiluun ja identiteetin tuhoon. Rajat totuuden ja itseilmaisun väliltä ei saisi kadota. 

Siinä missä kirjoittajalla on sisäinen ääni, hänellä on myös sisäinen hiljaisuus. Jos hiljaisuutta ei kuule, ei pääse kiinni äänensä olemukseen. Ei pääse kiinni totuuteen. Totuus piilee hiljaisuudessa. Totuus on jotakin oivalluksellista. Myös lukijan tulee tavoitella samaa hiljaisuutta. Ei pelkkää elämystä.

Hyvä on hiljaisuudessa. Ilo kumpuaa oivalluksesta. Riemu on yhteistä.