Blogit:



Aika kuluu joka tapauksessa, oletpa iloinen masentunut, innostunut, onnellinen tai tyytymätön. Aika kuluu, ja elämä loppuu. Pian kaikki on ohi. Eikä tämä ole mikään kyyninen huomautus. Tämä on itseasiassa varsin lämmin suhtautuminen elämän rajallisuuteen. Jos kerran kaikki kuitenkin loppuu, miksei yrittäisi repiä siitä jotakin irti? Eipä se vain...


Joidenkin kanssa keskustelut polkevat paikoillaan. Omaa napaa pidemmälle ei nähdä. Ei, vaikka kuinka yhdessä yritettäisiin. Lumitöissä tämä näkyy selvästi.


Jos joku aukoo päätään auraustyöstä, astun alas hytistä ja huudan takaisin. Tällaisen vihan tunteminen on tyydyttävää. Tuntuu hyvältä vihata takaisin. Ja kun asiaa miettii pidemmälle, ilman vihaa katuisin luultavast sitä, miksi en puolustanut itseäni. Pohtisin miksi annoin toisen kävellä ylitseni. Miksi en tehnyt mitään. Viha on siis tältä osin...

Nykyinen eskapismin käsite on hirveä. Sen tulisi kuvastaa jonkinlaista todellisuuspakoa, mutta eipä se sitä tee. Päinvastoin eskapismin määritelmä ymmärretään lähinnä pehmeän romanttisena hipsukka-tarinana ihmisestä, joka ei muka tajuaisi omaa "arkeaan", vaan etsisi siitä pakoa ja ulospääsyä. Eli eskapisti on yksinkertaistettuna "hyvä ja lempeä...


Jos joku väittää tuntevansa itsensä täydellisesti, onnea matkaan. En tiedä onko sellaisen luuleminen hyvä juttu, mutta väliäkös sillä, jos ihminen on onnellinen vai mitä? Onnellisuuden puutteella taas selitetään nykyään kaikkea vaikeaa. Kunhan olet onnellinen niin sitten.. Hmm.. Jopa trendikkäällä eskapismilla (todellisuuspakoilu) on tässä näppinsä...

Läsnäolon korostunut rooli henkisissä keskusteluissa juontuu luultavasti teknologian lisääntymisestä. Puhelinta räpläävä jengi tajuaa yhtäkkiä - olen yksin, kukaan ei kuuntele minua. Voidaankin kysyä: mitä läsnäolo on ylipäänsä? Hyvä kysymys.


Luin kirjaa kunnes havahduin: "minun ei pitäisi katsoa näin paljon telkkaria". Jännä havainto. Mikä sai minut luulemaan kirjaa telkkariksi? Ja mikä perkele sai minut halveksimaan televisiota?


Hallin seinään oli raapusteltu punaisella tussilla sana "kiitos". Sarkastinen näky. Kukaan ei ikinä sano siellä kiitos. Päinvastoin. Ihmiset ovat itsepäisen törkeitä. Heidän työnsä ainoa mitta on näkyvän hyödyn haaliminen, eikä kohteliaisuudet tai täsmällisyys tarjoa sinne mitään lisäarvoa. Ja tarkemmin katsottuna huomaankin seinässä lukevan vain:...

Muistan miten eräs omatoiminen NMEA (nuoren mielen ensiapu) -ohjaaja poisti koulutusmateriaalistamme tekstin, joka kertoi älykkyyden suojaavan mielenterveyttä.
"Poistimme mielenterveyden suojatekijät -listalta älykkyyden, koska mielenterveyshäiriöistä kärsivät eivät ole tyhmiä". Huoh. Ei näin.

"Jos puhut, tunnistamme äänesi. Voimme paikantaa sinut somekanavia pitkin. Meillä on myös sormenjälkesi. Menet minne tahansa, löydämme sinut".