Kastraattilaulaja on ammatinvalintakysymys

Kastraattilaulajista on pulaa. Virallisesti niitä ei ole, mutta uteliaisuudesta päätellen ihmisiä edelleen kiinnostaa millaista ääntä munaton mies pitää. "Ai mikä ihana enkeli".

Kastraattilaulajalla tarkoitetaan ennen murrosikää kuohittua poikaa, jonka ääni ei koskaan kehity miehiseksi. Aikuisena hänellä on sitten lapsen ääni ja miehen keuhkot.

Tarinan mukaan kastraattilaulajat yleistyivät 1500-luvulla Italian kristityssä kirkossa, kun joku keksi että nainen vaietkoon seurakunnassa. Ongelmaksi muodostui kuoro, tai tarkemminkin kuoron naislaulajat. Viisaat päättelivät, että vedetäänpä joltain poikalapselta munat veks ja katsotaan sitten millaista ääntä se myöhemmin pitää. Ja naks. Kastraattilaulaja oli syntynyt.

Etenkin köyhät perheet olivat valmiit kastroimaan omat lapsensa paremman elannon toivossa.

Toista se on tänään. Naisetkin saavat taas laulaa kirkkokuoroissa, eikä kastraattilaulajia enää tarvita. Heistä on tullut hyödyttömiä. Kuoro pärjää ilmankin. Itseasiassa kastraattilaulajat kiellettiin Italiassa 1900-luvun alussa. En sitten tiedä moniko unelma meni murskaksi. Kai siitäkin jonkun iltapäivälehtiuutisen saisi: "ensin kirkko vei kivekset, sitten unelmat". 

On päivän selvää että 7-9 vuotiaalla pojalla ei riitä äly eikä tieto arvioimaan loppuelämäänsä vaikuttavia ratkaisuja. Minäkään en haluaisi lyödä lopullisia ammatinvalintaratkaisuja lukkoon, ja olen sentään sitoutuva ahkera aikuinen mies. Toisaalta täytyyhän sitä jonkinlainen eheä rakennelma elämästä kyhätä, mutta haluan itse olla ruorissa päättämässä, mistä elonsuunnasta milloinkin luovun. Mutta kuten tiedetty, maailma on raadollinen paikka ja ihminen turhankin utelias. Tänään kastraattilaulajan oikeutukseksi ei kai riittää enää se, että naisten pitää olla hiljaa kun miehet laulaa, mutta varmasti jotkut kastraattilaulajista edelleen unelmoi. Eivätkä he ole valmiit luopumaan unelmistaan. Toivottavasti nämä tyypit eivät pääse tekemään peruuttaamattomia ratkaisuja toisten - lasten - puolesta. Kyllä se meinaa valinnanvapauden riistämiseltä tuntuisi, jos munat viedään jo lapsena. Sitä ikään kuin olisi myyty orjaksi - evätty valinnanvapaus loppuelämäksi - toisten toiveesta. Ei saisi koskaan itse päättää elämänsä suunnasta ja peruskysymyksistä.

Samalla herää toinen ajatus: kuinka kova prässi me nuorisolle tänään annetaan, kun me pakotetaan ne mielipuolisella arviointivimmalla koulujärjestelmän läpi, ja samalla painostetaan päättämään mitä he haluavat loppuelämänsä tehdä ollakseen hyödyksi itselleen ja muille? "Ole sitä, ole tätä, ole kastraattilaulaja, ole psykologi". Ikään kuin ihmisen identiteetti olisi kiinni numeroissa, mielikuvissa tai tiedossa. Teoista se on kiinni. Jos tykkäät rassata mopoja, olet mopotyyppi. Jos haluat olla hyvä mopotyyppi, tee mopojutut hiton hyvin.

Oudoksuttaa "toksisen maskuliinisuuden" termi. Ihan kuin poikalapset kasvaisivat tällä hetkellä jonkinlaisessa ihanteellisessa kannustavassa yhteiskunnassa, ja vain oireilisivat huonouttaan "toksisuudella". Poikalapsen velvollisuus ei ole miellyttää ketään. Mutta yhteisössä täytyy oppia olemaan. Mieluumin sellaisella tavalla, että vahinkoa tehdään mahd.vähän. Etenkin niitä peruuttamattomia vahinkoja. Harrastaminen ja yhteisöllisyys on tärkeä sosiaalinen runko.

Tarinan mukaan tynnyrissä asunut kyynikko filosofi Diogenes kulki lyhty kädessä kirkkaassa päivänvalossa ja etsi rehellistä hyveellistä ihmistä. Se on ironiaa parhaimmillaan. Sitähän me kaikki teemme. Päivänvalo ei riitä meille, vaan haluamme tietää lisää ja lisää ja lisää. Etsimme toisistamme peikkoja ja vikoja. Tarkastelemme ihmisiä järjen valolla, vaikka päivänvalo on nimenomaa se, mikä meille ja yleisölle halutaan paljastaa. Se riittäköön.

Harva tarkastelee omaa pimeyttään ja motiivejaan. Se voikin alkuun hämmentää minkälaiset eläimelliset voimat meitä todella ohjaa. Aggressio, seksuaalinen vetovoima, saivarteleva äly. Niiden kanssa on tultava toimeen. Kaikkea voi käyttää hyvään tai pahaan, eikä täydellistä pahaa olekkaan. Kastraattilaulajan enkelimäinen ääni on ollut pelastus äärimmäisen harvalle. Tarina ei kerro heistä, joilta leikattiin kivekset, mutta jotka eivät silti oppineet laulamaan kirkon edellyttämiä lauluja - kirkon tavalla.